Olin tänään elämäni ensimmäisen kerran aivan itsekseni pohjiksen kanssa metsässä. Kokemus oli niin vaikuttava, että pakko jakaa se myös teille! Aiemmin metsässä on tullut rämmittyä vaan palveluskoirajäljellä ja -haussa, sekä kerran isännän ja urokin mukana lintuja etsimässä. Nyt oma rontti on joutunut selkävaivojen takia eläkkeelle, joten tutun kaverin kanssa ei metsään ole enää ollut asiaa. Eilen isäntä tuli pohjisten kanssa metsästä ja moitti meidän pikku pimua jälleen kengänkiillottajaksi ja rukkasnahaksi... Eihän me tuon nartun kanssa olla oltu ylimpiä ystäviä - molemmat kun haluisimme olla isännän kainalossa
Mutta on se sellainen meidän perheen touho ja sählä ja erinomainen lapsenvahti, että kurjalle moinen puhe tuntui. Päätinpä sitten hätäpäissäni ehdottaa, että veisin nartun metsään ja isäntä saisi rauhassa metätellä meidän pelikoiran kanssa. Eikä isännällä ollut mitään tätä ehdotusta vastaan.Niinpä aamulla mies lähti metsälle ja me tyttöporukalla mummolaan. Tytär jäi mummon hoiviin ja oma rontti auton konttiin. Pienen piston tunsin, kun rontti ulvoi ikäväänsä kontissa, kun mukaan lähtikin "väärä" koira. Lähdettiin hiljalleen taivaltamaan mummolan takametsään. Narttu juoksi nuoruuden innolla ja tuli korvat pystyssä iloisesti pomppien varsin nopeasti takaisin. En puhunut mitään - jatkoin vain kävelyä askeleitani varoen. Tuumin, että näinköhän edes näkisin lintuja, kun en osannut kulkea hiljaa. Narttu lähti jälleen nuoruuden innolla ja oli lähellä, etten pudonnut kiveltä, kun koiran edestä pomppasi ukkometso lentoon. Jäin ihailemaan tilannetta, jossa komea lintu liihotti läpi koivikon ja perään pinkaisi jäntevä pystykorva. Pidätin henkeä, kun muutaman sadan metrin päästä kuului vahva haukku. Lyhyestä virsi kaunis - lieko lintu vaihtanut maisemaa, vai eikö nartulla kuitenkaan vielä sytyttänyt pitempään haukkuun. Koira palasi linnun lähtöjäljille ja koitti vielä tovin saada hajuja.
Etenimme hiljalleen metsässä. Nautiskelin välillä upeasta syysmaisemasta ja raikkaasta puhtaasta ilmasta. Koiran kanssa emme vaihtaneet sanaakaan. Näytin välillä pienen vinkin: "mene vaan" tai "käytäskö katsomassa tuolla". Välillä koira katosi ja jäin paikalleni kuuntelemaan mahdollisia tapahtumia. Palveluskoiran kanssa metsässä ei ole aikaa jäädä nauttimaan ympäristöstä ja luonnosta. Eikä lajia voi kovin hiljaiseksikaan sanoa. Mutta nyt nautiskelin sydämeni kyllyydestä luonnon äänistä! Välillä narttu esitteli näitä isännän mainitsemia kengänkiillotustaitoja. Toisinaan saattoi koira seistä puskan takana, kun luulin sen olevan lenkillä (tai pistolla, kuten olin pk:ssa oppinut sanomaan). Välillä taisi selvityksessä olla jäniksenkin jäljet.
Jostain lähellä kuului olevan sotatila. Mietin, että näinkö ne hirviporukat ovat kuitenkin selvinneet sunnuntai aamuna metsälle. Naureskelin muistoilleni, kun kuljin istuttamassani koivikossa. Teininä vannoin, etten istuttaisi taimen taimea, mutta niin vain ensi keväänä odottaa uusi urakka - ja aivan omasta tahdosta! Havahduin mietteistäni, kun näin valkoisen koiran juoksevan muutamien satojen metrien päässä korvat pystyssä ja häntä terhakkaalla kiepillä. Upea näky! Tulin maittemme rajalle. Siitä olisi pitänyt kääntyä takaisin. Naapurinkin maat olivat vuokrattu metsästysseuralle, mutta en itse kuulunut seuraan. Edessä kuitenkin odotti vanha kuusikko ja helppo kulkuinen maasto. Vilkaisin vielä kelloakin - hyvänen aika, olin jo tovi sitten ylittänyt ajan, jonka olin suunnitellut olevani metsässä. Tein lyhyen tilannearvion. Lapsella oli ruokaa eikä mummolasta oltu muutenkaan hälytetty. Samassa näin, kun narttu viiletti jo vaaran puolessa välissä töitä tehden. Se ratkaisi asian ja annoin mieliteolleni periksi - jatkoin matkaa.
Välillä nartun nuoruuden into keskittyi pellolla oleviin hiiriin (tai mihin lie otuksiin). Katselin kuinka koira pomppi neljällä jalalla ja sukelsi heinien sekaan. Ihmeekseni tunnistin myös hirven jäljet ja onnittelin itseäni havaintokyvystäni. Viittasin koiralle jatkamaan matkaa ja pian valkoinen viiva laukkasi rinteessä. Lähdin kiipeämään perään. Koira hävisi välillä tyystin näkyvistä. Yritin kuunnella missä ystävä meni, mutta monesti koira tuli vallan toisesta suunnasta mihin oli lähtenyt. Enää ei tarvittu kenkälankkia! Kuin ihmeen kaupalla onnistuin suunnistamaan lähelle lähtöpaikkaamme. Katselin toiveikkaasti puiden latvoja, josko olisin nähnyt vilauksen metsosta. Koirakin tuli välillä ihastelemaan pää takakenossa. Kun vihdoin pääsin vaaran laelle näin kuinka pystykorva seisoi kivellä ja kuunteli tarkkaavaisena maastoa. Pian narttu säntäsi jälleen matkaan kovasti ilmaa haistellen. Ja ykskaks yllättäen koiran takaa hyppäsikin pyy lentoon - ikävä kyllä koira ei tätä hoksannut. Vihelsin nopeasti ja koira kääntyi samointein kannoillaan ja lähdimme vielä kiertämään pyyn lentämään suuntaan. Muistelin kuulleeni, että pyyt tekivät lyhyitä pyrähdyksiä ja ajattelin vielä kokeilla, josko sieltä saataisiin haukku .
Tältä lenkiltä palasimme mummolan pihaan. Kutsuin narttua ja kiitin tätä hienosta reissusta! Koirakin tuntui olevan mielissään ja kiehnäsi jalkojen välissä. Vapautin oman ronttini autosta ja laitoin sille ilmastointiteipin selkään lihaksien käyttöä aktivoimaan. Eikä sekään näyttänyt kovin pahoillaan olevan.
Illalla tytärtä nukuttaessa ja keinutellessa muistelin ihastuneena päivän kokemuksia. Totesin tytölle, että en pahastuisi, jos hän koiraharrastuksessaan seuraisi mieluummin isänsä jälkiä ja hankkisi palveluskoiran sijaan pohjiksen. Oli sen verta hieno kokemus, että ensi viikolla on pakko ottaa uudestaan!