Lopullinen luopuminen omasta koirasta...?

[Uimonen]

Pääsin tänään taas koiran kanssa maastoon. Sää oli täälläpäin erittäin hieno. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tuuli oli toki melko navakka, mutta hyvin jyrkkäpiirteinen maasto tarjosi myös täysin tyyniä hetkiä. Lumitilanteen takia etenin tällä kertaa ilman suksia/lumikenkiä pitkin kapeita tieuria, mikä antoi koiralle mahdollisuuden juosta pääosin reippaasti sielunsa halusta. Ja koira juoksi. Ja nautti. Ja minä nautin. Elämä ja oleminen metsän keskellä kahdestaan oman koiran kanssa tuntui taas kerran käsittämättömän onnekkaalta.

Saimme muutaman vaatimattoman, mutta riittävän hyvän lintutilanteen. Ja koiran silmät loistivat, kun se katsoi tilanteiden jälkeen kysyvästi minuun: menikö tämä hyvin? Kyllä meni, katsoin vastaan ja rapsutin vähän. Ja taas mentiin!

Parin tunnin jälkeen istuskelin hetken tauolla tien penkalla kuuman mehumukin kanssa ja seurasin koiran innokasta taapertamista lähimetsän hangessa hirven jälkiä peraten. Lähes pakahduttavasta hyvän olon tunteesta huolimatta mieleeni livahti jostain aiempi ajatus, että tuon minulle/meille tärkeän ja ainutlaatuisen perheenjäsenen taival näissä maastoissa päättyy todennäköisesti ennen minua... Keskinäisen tunnesidoksen vahvuuden huomioiden minulle tuli aikuisena miehenäkin kieltämättä hämmästyttävän herkistynyt olo: miten tuon koiran menetyksestä voi selvitä, ja miten sen tilanteen voi käsitellä?

Tiedän toki, että ahdinkoa voi "lievittää" uusi koira, viina tai jokin muu sijaistoiminto, mutta olisi vapauttavaa kuulla teidän muiden kokemuksia tällaisesta, koska niitä tässä lukijakunnassa varmasti riittää.

Hieno pystykorva, hieno harrastus!

PS. Olen lomastani huolimatta selvinpäin... vielä...

[tarmo]

Otitpa herkän asian esille. Ensinnäkin jo pentukuumeen kohotessa tulisi tehdä selväksi muutamia juttuja. Metsästyskoiran ikä on 10 vuootta (+- muutama vuosi). Saattaa tulla vakavia muutoksia omaan elämään(allergiat, paikkakunnalta muutot j.n.e.), jonka vuoksi on luovuttava koirasta jo sen parhaina aikoina. Voi olla, että koira sairastuu tai vammautuu ja sen elämä käy vaikeaksi. On paljon muitakin syitä, miksi kaverista on luovuttava . Helpoimpia ylitettäviä ovat olleet tapaturmaiset kuolemat. Siinä ei ole jossittelemista. Tilanne yksinkertaisesti lyödään käteen. Surutyö tulee hoidettua nopeimmin. Koiran sairastumisen vuoksi kun joutuu itse tekemään päätöksen, on homma taas kaikkein raskain. Tässä tapauksessa minulle eläinlääkärit ovat aina osanneet kertoa todellisen tilanteen, ja ratkaisu on tullut mietityksi faktojen perusteella. Ja kun on tehty se lopullinen päätös, ei ole viivytelty toimeenpanossa. On helpompi koiralle ja itselle, kun tilannetta ei pitkitetä. Tottakai siinä aikuinenkin mies päästää itkun, mutta jossittelu vain pitkittää sitä. Mielestäni koirasta on luovuttava ajoissa, ettei se joudu kärsimään. Ei missään nimessä siksi saa kiusata kipeätä koiraa, että" kun minä niin haluan että se on tuossa vielä". Ei. Mielestäni metsäkoiran kunniallisin lopetus tapahtuu ampumalla tarpeeksi vahvalla aseella. Itselläni ei luonto riitä oman koiran lopettamiseen. Olen saanut aina apua joltakin luotettavalta kaverilta. Enkä ole enää ammuttua koiraa halunnut katsoakaan, vaan olen saanut palvelun aivan hautaan asti. Enkä tiedä kaikkien koirieni hautapaikkaakaan. Muistot riittävät. Nämä ovat minun tuntemuksiani. Olisi varmaankin paljon helpompaa, jos koiria olisi pihanurkissa useita. Tuskin useisiin koiriin tulee niin herkkiä suhteita kuin siihen kulloiseenkin yhteen ainoaan. Ja sitten viimeisenä vinkkinä surutyön loppuunsaattamisena otetaan viimeiset vuosikirjat ja koiranettti käyttöön. Siitä se elämä taas alkaa asettumaan uomaansa.

[Marseljeesi]

On se,kova paikka silloin kun se eteen tulee ja tullut on.2011-lokakuun lopulla tulin kaverini kanssa Ilomantsista metiltä,Konna ja kaverin koira mukana,syksy oli ollut mukava ja pari pudotustakin saatu.Muori oli vielä alotuksessa ollut mukana ei muuten mutta pitihän sen mukana olla vanhasta muistista ja iltanotskilla ja kämpässä piti vanha verisilmä olla vahtia nuoremmille pitämässä.Se alkoi syyskuun lopussa köhimään ja silmät oli surulliset ja huomasin ettei kaikki oo kunnossa.Jätin muorin hoitoon ja taas lähdettiin reissuun,Ilomantsiin,erilaista kuitenkin kun koko porukan lemmikki ja kämppävahti puuttui.Sain sitte kotimatkalla soiton et kurkussa on kasvain,eläinlääkärin toteama.Kotiin tullessa se oli heikko ja köhisi,hain kipulääkettä eläinlääkäriltä ja se piristyi.Mutta huomasin että aina kun olin lähellä se piristyi ja muuten sitä kovasti sattui.Soitin kaverilleni ja pyysin et lopettaa muorin,en sitä lääkärille vie vaan nopein tapa parempi mulle ja muorille.Hauta oli valmiiksi kaivettu sinne missä meidän suvun kaikki mettäkoirat on ja rivissä.Autolla ajaessa kohti hautuumaata muori tuli vierelle,oli ilonen ja nuoli mun naamaa,oli kun nuoret tytöt,itkin ja ajoin.Annoin sille sitten suuret halit ja suukon ja annoin sen kaverilleni joka vei sen lopulliseen lopetuspakkaan,laukaus muori hautaan ja peitto.Ite peitin koiran laukauksenjälkeen, kummuntein ja laitoin kuusentaimen kummun taakse.Liian kauan itselleni valehtelin ja sille kipulääkkeitä syötin ja parantumiseen uskoin.Itselleni valehtelin,silloin kun aika on niin se on eikä sitä pidä pitkittää.Luppakorvat sillä oli ja ylisuuri narttu,pohjiksen paperit eli pohjis kait,paljon puutteita mutta jännä koira oli muori,sillä vaan metästeltiin ja lintuja saatiinkin,kaverit jotka ei koskaan haukkuvalla ollut metästelly ja niin vaan mentiin ja poks.Ja kyllähän sen takia sitten haukkuva otettiinkin eli ei se hukkaan mennyt.Paljon on Konnalla matkaa vielä muorin pudotusmääriin eikä koskaan kait sinne pääsekkään.Ikuisesti mammaa muistellen sitä elämäni pohjista,eikun luppista.Jarkko!