SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Tämän otsikon alla keskustellaan suomenpystykorviin liittyvistä asioista.

Valvojat: Valvoja6, Valvoja5, Valvoja2, Valvoja4, Valvoja8, Valvoja9, Valvoja3, Valvoja7, Valvoja1

Vastaa Viestiin
peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 14 Huhti 2017, 17:27

SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi järjestetään jos jonkinlaista tapahtumaa ja tilaisuutta. Aiheeseen liittyviä kirjoituksia ja tarinoitakin julkaistaan vähintään satoja, ellei tuhansia. Joukossa on paljon hyviä ja aiheeseen sopivia, mutta on paljon turhaakin, tai oikeammin sellaista, mille haetaan näkyvyyttä ko. aihetta tarkoituksella ja härskisti hyväksi käyttäen.

Satavuotis-teemaan liittyen on yritetty keksiä sitä sun tätä. Mm. Kennelliitto on omassa ”hyvää elämää” lanseerauksessaan nimennyt tämän juhlavuoden teemansa jotenkin niin, että hyvää elämää kotimaisten koirien kanssa?

Itsessäni tämä oman kotimaan, Suomen, satavuotisjuhla ei sinällään ole ainakaan vielä liiemmin intohimoja herättänyt. Johtuisiko siitä, että on tullut liian tarkoin ja liian monta kertaa luettua Täällä pohjantähden alla. Vai siitä, että nyky-Suomen, nyky-yhteiskuntamme, tänäkään vuonna kansalaisilleen ja asukkailleen tuottamat tunnot eivät vaan ole jaksaneet juhlatuulta purjeisiini puhaltaa.

On kuitenkin yksi asia, yksi varmasti ja aidosti suomalainen asia, joka saa joka päivä mieleni kohentumaan. Asia joka on realisoitunut osaksi omaa suomalaisuuttani, ja asia joka on seurannut ja ollut tavalla tai toisella läsnä lähes kaikkien meidän elossa olevien suomalaisten elämässä. Tämä asia on vanhempi kuin sata vuotta, mutta arvoistaan ja ansaitsemaansa juhlaa se ei ole vielä saanut. Omassa vaatimattomuudessaan se ei tosin sitä ole osannut olla vaillakaan. Tämä asia on Suomenpystykorva.

Suomenpystykorvaa on toki taannoin ”muistettu” julistamalla se Suomen Kennelliiton silloisten johtohenkilöiden ansiosta Suomen kansalliskoiraksi. Se, kummalle asiassa silloin haettiin näkyvyyttä, Kennelliitolle vai Suomenpystykorvalle, jääköön itse kunkin arvioitavaksi. Nyt, Suomen satavuotis juhlavuonna, asiaa ihmisiltä kysyttäessä, aniharva tietää että meillä yleensäkään on kansalliskoira. Ja rohkeimmat, jotka kehtaavat arvata, veikkaavat sen olevan Kultainen noutaja.

Arvon Suomenpystykorvaharrastajat. Haastan teidät kaikki tekemään kunniaa itsenäiselle Suomelle sen täyttäessä sata vuotta, kunnioittamalla yhtä sen historiassa ratkaisevan tärkeässä osassa ollutta, ja perisuomalaisuuteen suuren merkityksensä ansiosta syvälle juurtunutta ihmisen kanssaeläjää ja parasta ystävää. Piskuista, vähään tyytyväistä, aina iloista ja palvelemaan valmista, viimeiseen hengenvetoonsa isäntäänsä puolustamaan valmiina olevaa ja uskollisuuden perikuvan meille luonutta koiraa, kauneudessaankin vertaansa vailla olevaa Suomenpystykorvaa.

Haastan teidät harrastajaystäväni kirjoittamaan kanssani vähintään sata tarinaa Suomenpystykorvaan liittyen. Tiedän, että tarinoita on tuhansia, ja että joukossamme on lukuisa joukko hyviä tarinan kertojia, kuin myös kirjoittajia. Toivon, että mahdollisimman moni teistä rohkaistuu kirjoittamaan ja samalla tekemään kunniaa ja osoittamaan arvostustaan Suomenpystykorvalle. Haaveissani on, että Suomen Pystykorvajärjestö voisi juhlavuoden lopulla ylpeänä luovuttaa Kennelliitolle, ja mahdollisesti esim. Koiramme lehdessä julkaistavaksi, vähintään sata tarinaa Suomenpystykorvasta. Eli, me kirjoittajat luovutamme tämän otsikon alla kirjoittamiemme kirjoitusten julkaisuoikeudet SPJ:lle sen Suomenpystykorvan eteen juhlallisesti tekemään lupaamansa työn tueksi.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 14 Huhti 2017, 17:30

SATA TARINAA, TARINA 1 / 100

Olipa kerran, kauan sitten, eräässä kylässä poika. Poika oli tietämättään ja tahtomattaan syntynyt erään pienen torpan pieneen saunaan eräänä syysyönä, yöllä niin kuin lapsilla on tapana syntyä. Lapsi oli toivottu ja niin äiti kuin isäkin olivat tapahtumasta suuresti hyvillään. Lasta rakastettiin ja hän sai kasvaa hyvässä kodissa ja elää normaalia lapsen elämää. Kasvettuaan ja opittuaan asioita poika kuitenkin huomasi, että oman kodin ja lähinaapureiden elämä poikkesi aikalailla toisistaan. Hän kysyi joskus asiaa vanhemmiltaan, mutta saadut vastaukset eivät riittäneet antamaan selvyyttä mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin.

Aika kului, ja poika seurasi entistä kiinnostuneempana kodin ulkopuolista elämää. Kerran hän huomasi, eräänä tavallisena päivänä, kun lähellä olevan ison talon suunnasta tuli tietä pitkin siististi pukeutunut mies. Poika kiinnitti miehen, ja muutoinkin ihmisten pukeutumiseen ja siisteyteen jo tuolloin erityistä huomioita, ja omasi selvästi luontaisen kyvyn arvioida näitä asioita. Saattoi ominaisuuteen toki vaikutuksensa olla äidin alinomaisella näiden asioiden esille tuonnillakin.

Mies käveli reippain askelin. Hänellä oli pyssy olalla. Poika tiesi mikä pyssy on, koska oli sellaisen kerran aiemmin isänsä kanssa kylän kaupassa käydessään nähnyt, ja asiaa silloin isältään kysynyt. Pyssyn lisäksi pojan mielenkiinto kohdistui miehen mukana kulkeneeseen koiraan. Koira oli erilainen kuin kylän muut koirat ja sillä oli kaulassaan punaisena kiiltävä nahkainen panta, jossa oli kiinni nahkainen remmi, jonka toisesta päästä mies piti kiinni. Poika kertoi näkemästään isälleen ja kysyi mistä oikein oli kysymys. Kuka tuo mies oli ja mikä oli tuo koira, ja miksi koiralla oli punainen panta ja miksi mies oli laittanut remmin koiran kaulaan, niin kuin hevosella on ohjakset? Isä ihmetteli hieman hämillään pojan kysymyksiä, mutta vastasi kuitenkin, että mies oli heidän isäntänsä, ja hän oli varmaankin menossa koiransa kanssa metsälle pyytämään lintuja. Isän kiireiden takia asia jäi pojan lisäkysymyksistä huolimatta sillä kertaa siihen. Isä unohti asian, mutta poika ei. Heidän isäntä, ja menossa tavallisena päivänä pyytämään lintuja? Ja koiralla riimu, niin kuin hevosella? Ja punainen panta?

Aika kului ja poika kasvoi. Aina silloin tällöin hän näki samaisen miehen ja koiran. Mies oli aina yhtä siisti ja koiralla aina yhtä kiiltävä punainen panta kaulassa. Punaisesta olikin tulossa selkeästi pojan lempiväri. Pojan kiinnostus tuntui muutoinkin siirtyvän aina vaan enemmän ja enemmän miehestä koiraan. Koira oli tavallisen kokoinen ja muutoinkin tavallisen koiran oloinen, paitsi että se oli kokonaan punainen, erityisen kauniin punainen. Se kulki rauhallisesti isäntänsä vieressä, mikä ihmetytti poikaa suuresti. Miten tuollainen mies ja tuon oloinen ja näköinen koira voivat muka olla menossa metsälle linnunpyyntiin? Mitä siellä metsässä mahtaakaan tapahtua?

Tuli taas kerran elonkorjuun aika, ja poika oli eräänä päivänä isänsä apuna kokoamassa viljaa eräältä hieman kauempana sijaitsevalta pellolta. Väkeä oli paljon ja kaikilla oli omat tehtävänsä. Poika ja isänsä kokosivat niittäjien niittämää viljaa lyhteiksi. Pojan kaveri ja muutama muu kokosivat lyhteet kuhilaiksi. Erään saran päähän päästyään, ja ollessaan hieman omaa urakkaansa edellä, pojalla oli hetki aikaa hengähtää. Hän tunsi suurta mielihyvää isänsä, ja vähän omastaankin puolesta. He olivat tehneet työnsä hyvin, sen näkivät muutkin, ja heillä oli ansaittu oikeus hetken huiliin. Poika käveli sarkaojan varteen, kauhoi ojasta raikkaan vilvoittavaa vettä päälleen, ja heittäytyi ojan pientareelle makaamaan. Taivas oli tänä kyseisenä päivänä erityisen kaunis. Sininen oli tavallista sinisempää ja hiljaa liikkuvat poikkeuksellisen kauniinmuotoiset pilvet olivat tavallista valkoisempia. Ei ollut kaukana, etteikö poika olisi nukahtanut.

Uinuvan horroksen keskeytti koiran haukku. Se alkoi varovaisesti, mutta kiinteytyi pojan korvissa tasaisen soinnukkaaksi melodiaksi. Siinä oli nousuja ja laskuja, siinä oli selkeä rytmi, se oli kuin musiikkia, jonka pojan siihen astinen tuntemus perustui lähinnä kirkossa kuultuun lauluun ja urkujen säveliin. Poika kuulteli haukkua lumoutuneena. Horros oli tipotiessään. Mikä koira haukkuu ja missä? Pelto oli kaukana kylästä, eli kylän koira se ei ollut, ja ääni tuli aivan eri suunnastakin, se kuului metsästä. Poika nousi istumaan ja kuunteli. Ja olisi kuunnellut ties kuin kauan, mutta kauniin alkusyksyisen elonkorjuupäivän idyllin rumalla tavalla rikkoma pyssyn pamaus lopetti haukun. Huili oli muutenkin ohi. Sarka oli tullut valmiiksi.

Eloaika vaihtui syksyksi, minkä seurauksena työtkin muuttuivat. Oli kyntöjä, ojan perkuuta ja orastavia toiveita isännän suunnittelemista metsätöistä. Isäntä oli pannut merkille pojan isän osaamisen ja ahkeruuden, ja kutsui hänet kaikkien muiden kateudeksi puheilleen suunnittelemaan tulevan talven isoa savottaa. Vielä suurempaa ihmetystä aiheutti, myös isässä, isännän pyyntö ottaa poika mukaan. Ensimmäisessä tapaamisessa poika kuulteli ihmeissään aikuisten puhetta kiinnoista, lansseista, ukkoherroista, ostomiehistä, uitosta, raamisahasta, taaplareista, huijareista ja ties mistä. Ja ihmetys sen kuin lisääntyi, myös isässä, kun isäntä kutsui varta vasten pojan katsomaan karttojaan. Isäntä puhui suoraan ja varta vasten pojalle, ja kertoi tiedossaan omilla maillaan olevista verrattomista lintumaista. Isäntä kertoi nähneensä ja kiinnittäneensä huomiota pojan kiinnostukseen hänen koiraansa. Isännällä ei ollut omia lapsia ja hän halusi ehdottomasti saattaa luottamuksensa ansainneen tahon tietoon oman koiransa erinomaiset kyvyt linnunpyytäjänä.

Poika haukkoi henkeään, eikä tiennyt mikä on totta ja mikä unta. Eihän hän mitään koirista tiennyt, metsistä ja linnunpyynnistä puhumattakaan. Mutta isäntä tuntui tietävän, myös sen, että poika ei tiennyt. Isäntä tuntui tietävän myös pojan perusluonteen, ehkä isän luonteen tuntemukseen perustuen, että luottamus on sujuvan ja tuloksellisen yhteistyön perusta. Isä ja poika olivat vielä kotiin kävellessäänkin ylen ymmällään siitä mitä olivat kuullet, ja mitä oli tapahtunut.

Meni muutama päivä, ja isäntä tuli koirineen pojan kotipihalle. Äiti oli mennyt johonkin lähitaloon auttamaan jossain askareissa. Isä oli jollain pellolla niittämässä varjoisaan metsänlaitaan vielä jääneitä kauroja. Ainut kotona olija oli poika. Isäntä tervehti poikaa ja kiitteli viimetapaamisen hyvästä hengestä. Pojan teki mieli sanoa, että henki ei meinannut kulkea lainkaan, mutta sai sanotuksi missä isä ja äiti olivat. Isäntä oli tiedosta yllättävänkin hyvillään, ja tiedustelikin pojalta kiinnostaisiko häntä lähteä tulevana lauantaina hänen ja koiransa kanssa linnunpyyntiin. Oli kuulemma luvassa oivaa säätäkin. Poika oli kauhusta kankea, mutta uskaltautui lupautua niin isän kuin äidinkin kieltävää tuomiota peläten.

Niin koitti lauantai, ja pojan metsälle lähtö oli värikkäin sanakääntein käydyn keskustelun jälkeen saatu kotona sovittua. Isäntä oli lupaamanaan aikana pojan kotimökin pihalla. Poika oli ollut valmiina jo yli kaksi tuntia, mutta ei halunnut sen tulevan isännän tietoon. Isä ja äiti pyysivät kilvan isäntää aamukahville, mutta tämä kieltäytyi kohteliaasti sanoen varanneensa eväskahvit itselleen sekä pojalle valmiiksi repussaan olevaan termospulloon. ”Termospulloon” miettivät niin poika kuin vanhempansakin, mutta eivät kehdanneet sen enempää keskustelua asiasta jatkaa.

Niin lähtivät isäntä ja poika yhdessä kävelemään samaista reittiä, mitä pitkin poika oli isännän ennenkin kävelevän nähnyt. Ennen oli ollut aina kaksi, nyt oli kolme. Isäntä, koira ja hän. Koira oli samoin kuin ennenkin riimussa, jonka toinen pää oli isännällä ja toinen pää kauniin punaisessa nahkaisessa kaulapannassa. Pojalla oli kerrankin mahdollisuus ja aikaa katsella koiraa sekä likempää, että pidemmän aikaa. Koira oli läheltä nähtyä entistäkin kauniimpi. Sen kauniin punainen karvapeite suorastaan hehkui syysaamuisen auringon valossa. Koiran omaleimainen ja ilmeikäs häntä kiinnitti erityisesti pojan huomion. ”Odotahan, kun näet sen, kun se haukkuu lintua”, sanoi isäntä pojan rohjettua asiasta mainita.

Poikahan odotti, koska hän oli siihen tottunut. Kolmikko oli kävellyt noin kaksi kilometriä pojan kotoa. Silloin oli saavuttu sen pellon reunaan, missä poika oli veret seisauttaneen haukun kuullut. Isäntä kertoi pojalle, että nyt hän irrottaa koiran, ja linnunpyynti alkaa. Pojan näkemä ja näkemästään päätelmänsä tehnyt koira muuttui irtipääsynsä jälkeen aivan toiseksi. Se ampautui päättömään juoksuun suuntanaan pellon takainen metsä. Poika lähti mitään puhumatta seuraamaan isäntää tämän lähtiessä hiljalleen kävelemään kohti metsän reunaa. Hetken kuljettuaan isäntä pysähtyi ja sanoi ”tuo edessä oleva metsä on yksi niistä maista, joista silloin aiemmin sinulle puhuin ja kartalta näytin”.

Isäntä oli ollut jo jonkin aikaa paikallaan, ja poika alkoi ihmetellä mistä on kyse. Poika ei tohtinut kysyä, mutta arveli, että koira on eksynyt, ja isäntä antaa sille aikaa pelastaa maineensa. Pojan arvailuista huolimatta isäntä ei välittänyt koiransa olinpaikasta sen enempää, vaan alkoi hiljalleen kävellä kohti ”luvatun maan” reunaa. Metsän reunaan päästyään isäntä pysähtyi taas, ja taas oltiin hiljaa paikallaan. Poikaan alkoi arveluttaa koko homma. Mitä tämä tämmöinen linnunpyynti oikein oli? Kotvan päästä isäntä totesi, että ei ollut metso kotona. Metso kotona? Poikaa alkoi mielessään jo vähän hymyilyttää. Samassa isäntä otti taskustaan pillin ja puhalsi siihen. Pojan aatokset sekoittuivat entisestään. Seistiin edelleen paikallaan ja mitään ei tapahtunut. Kohta isäntä sanoi, ”otetaan Nätti käymään tässä ja kierretään vähän toista kautta.” Ja kuinka ollakaan kohta koira tuli iloisesti laukaten isännän luo. ”Lähetäänpä täältä kautta” sanoin isäntä koiralleen ja näytti kädellä suuntaa. Koira pinkaisi hurjaan vauhtiin ja isäntä lähti kävelemään rauhallisesti koiralleen näyttämään suuntaan.

Käveltiin hiljakseen. Isäntä edellä ja poika perässä. Pojan teki mieli kysellä kaikenlaista, mutta uskallus ei riittänyt. Ihan kuin isäntä olisi tiennyt pojan mietteet, sillä kohta hän pysähtyi ja kääntyi pojan puoleen. ”Ei täällä tarvitse puhumatta olla. Tiedän että sinulla olisi paljon kyseltävää. Kysy vaan pois. Minun nimeni muuten on Eero.” Samalla isäntä ojensi kätensä. Poika oli hetken aivan jäykkänä, mutta uskaltautui viimein tarttumaan isännän käteen ja vastaamaan, ”minun nimeni on Pekka”. Pojan pelko alkoi murentua, ja viimein hän sai kysytyksi; ”minkä ikäinen Nätti on?” Hän oli pannut koiran nimen mieleensä kuultuaan isännän sen sanovan. ”Nätti on neljä. Se on minun toinen lintukoirani. Ensimmäinen oli Nätin emä. Sen nimi oli myös Nätti. Kävin astuttamassa ensimmäisen Nätin pohjois-suomessa erään tuttavani hyvällä uroksella.” Astuttamassa? Mitähän se tarkoitti? Poika päätti kysyä asiaa myöhemmin isältään, tai ehkä äidiltään, tai ehkä ei sittenkään. Sanaan liittyi jotain outoa. ”Nätti on aivan kuin emänsä”, jatkoi isäntä, ”aivan samannäköinen ja yhtä hyvä linnunpyytäjä”. Ilmankos se isännän koira on aina näyttänyt samalle, mietti poika. Olihan hän jo yli kymmenen vuotta koiraa ihaillut.

Matka jatkui ja aina välillä Nätti kävi matkalaisten luona. ”Mitä Nätti tekee, kun se on pois meidän luota” kysyi poika. ”Se hakee lintuja” vastasi isäntä. ”Tuoko se sitten kun se löytää linnun meille?” Isäntää nauratti pojan kysymys. Poika oli nolona. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus nauraa. Ethän sinä voi tietää kun et ole koskaan ollut lintukoiran kanssa metsällä. Hakeminen tarkoittaa että koira etsii maassa olevia lintuja. Ja voi se joskus löytää puun oksalla istuvankin linnun. Lintu lähtee maasta karkuun lähelle tulevaa koiraa ja nousee puuhun. Koira menee perässä ja alkaa haukkumaan sen puun juurella jossa lintu on.” ”Entä sitten” kysyi poika. ”Sitten minä menen koiran luo ja etsin sieltä puusta sen linnun ja ammun sen.”

Samassa kuuluu voimakas rytinä ja läiske etumaastosta. Isäntä jähmettyy paikoilleen. Poika pelästyy turkasesti ja on jo lähdössä karkuun, kun isäntä tarraa häntä olkapäästä. ”Ollaan vaan hiljaa paikallaan” sanoo isäntä suhisten pitäen samalla sormea suunsa edessä. Kohta kuuluu siipien hakkaava ääni, ja isäntä nostaa pojan nähden peukalon pystyyn. Ja samalla alkaa haukku. Sama haukku jota poika kerran pellonpientareella maatessaan sai kuunnella. Nyt se kuului paljon lähempää ja paljon voimakkaampana. Poika oli aivan täpinöissään. Isäntä laskeutui polvensa varaan ja viittoili poikaakin käyvän alemmas. ”Kuunnellaan jonkin aikaa rauhoittuuko lintu, ja lähdetään sitten hiipimään lähemmäs.” Pojan jännitys kasvaa entisestään. Hyvä että pystyy hengittämään. Isäntä hymyilee leveästi. ”Siellä on metso haukussa” se kuiskaa.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 20 Huhti 2017, 22:21

SATA TARINAA, TARINA 2 / 100

Koiran nimi oli Vili. Se oli isännälleen Heikille verraton pyyntikaveri. Heikki oli koiran aikanaan lintukoiraksi hankkinut, ja oli se nuorena lintuja kohtuudella haukkunutkin. Useat metsot ja teeret oli Heikki saanut sen haukulta parina ensisyksynä pudottaa. Sitten tuli huono lintuvuosi, ja tyhjiä reissuja kertyi peräkkäin useita. Isäntää harmitti koiran puolesta, joka alkoi silmin nähden tympääntyä tyhjän laukkomiseen. Myyrähommiksi pyrki menemään koko touhu. Vaan pitihän toimeliaan koiran johonkin päästä intonsa ja energiansa purkamaan.

Syksy kului ja taas kerran lähtivät Heikki ja Vili onneaan koittamaan. Tuuri tuntuikin kääntyneen, sillä kohta autolta lähdettyä alkoi Vilin haukku kuulumaan vain parin kolmen sadan metrin päässä tieltä. Heikki tiesi siinä kohtaa olevan vanhemman kuusikon reunan, ja oli varma että Vili oli löytänyt metson. Metsästäjän pyyntiveret kuohahtivat, joko sitä vihdoin pääsisi koittamaan haukulle. Heikki kuulteli haukkua, mutta vielä äsken päällä olleeseen huumaan alkoi tulla säröjä. Haukku ei ollut normaalia. Siinä kuului vähän niin kuin pelokkuutta, mutta toisaalta taas kuitenkin hieman vihaisuuttakin. Samassa haukku vielä harveni ja oli kuin se olisi siirtynytkin. Mitähän tämä oikein on, tuumi Heikki nyt jo hieman harmissaan. Kiihtymyksessään hän otti jo muutaman askeleen haukun suuntaan, kun se loppui kokonaan. Mitä ihmettä se koira tolskaa? Hiljaisuus täytti metsän. Näinhän se syksy näyttää jatkuvan kuin on alkanutkin, tuumi Heikki. Koira ei sen hetkisissä aatoksissa kovin korkeita pisteitä saanut. Vaan eipä mitä. Haukkuhan alkaa kuulua uudestaan reipas puoli kilometriä äsköistä paikkaa kauempana. Ja ääntä tulee niin kuin kuuluukin. Olo paranee kummasti. On tämä, meinaa Heikki. Miten ne tunteet näin laukkaavatkin, isolla miehellä. Hyvä sentään, ettei ole muita näkemässä.

Ei ollut muita näkemässä, mutta jos olisi ollut, olisi kohta nähnyt reippaasti kohti haukkua paarustavan miehen. Alkumatkan voi mennä reippaasti, katellaan sitten lähempänä millekkä aletaan, tuumii mies pyyhkiessään otsalle noussutta hikeä. Haukku kuului jo melko likeltä. Ei se ollut vieläkään aivan samanlainen, niin kuin edellisen syksyn parhaissa mettohaukuissa. Vaan jospa se siitä kun saa vähän tyhjiä pois, meinasi Heikki loppulähestymisen reittiä etumaastosta silmitellessään. Maasto oli melko peitteinen, ja eteneminen kävi matalana könyten kohtuu helposti. Matkaa ei ollut enää sataa metriä, kun Heikki kuuli rusauksen. Mitä hel…tiä? Samassa ilmestyi kontallaan maassa olevan miehen näkösälle neljä pitkää valkoista jalkaa. Hirvi! Voi s…ana. Vili haukkuu hirveä, ja on haukkunut jo ainakin puoli tuntia. Tilanne oli aivan uusi, ja kokonaan erilainen kuin piti. Mitä nyt? Eihän minulla ole kuin linturihlakko, hirvenkaatoluvasta puhumattakaan. Ei auttanut linnunpyytäjän muuta kuin painautua maahan miettimään tilannetta.

Haukku jatkui ja kohta Heikki näki hirven kunnolla. Voi jesus. Vilillä oli haukussa oikea lääninsonni. Heikki laski piikkejä ja sai ainakin kahdeksan puolelleen. Hetken kuluttua hän näki koiransakin. Voi että miten rohkeasti ja komeasti se tuota valtavaa elukkaa haukkui. Tuo erinomainen näky uurtui saman tien miehen muistisopukoihin lähtemättömäksi kuvajaiseksi. Ilta-auringon valossa vielä normaaliakin punaisempana loistava vaaleaa häntäänsä terhakkaasti heiluttava koira. Heikki tunsi sillä hetkellä koirastaan suurta ylpeyttä. Häntäänsäkin heiluttaa niin kuin lintua haukkuisi, oli sitä lysti katsella. Vaan mitä nyt pitäisi tehdä? Olisihan se kyllä hienoa pistää tuo tuosta kumolleen. Tämä vahingossa mieleen tullut ajatus alkoi kummalla tavalla saada valtaa koiramiehen mielessä. Mutta miten ihmeellä se voisi tapahtua?

Samassa Heikki sai aatteen. Hän alkoi hiljaa hivuttaa itseään kohti tulosuuntaansa. Jännitti aivan tolkuttomasti, liikkuminenkin tapahtui nykäyksittäin. Koko ajan pelotti, että hirvi huomaa hänet ja lähtee, tai että koira huomaa ja tulee pois haukulta, ja silloin kävi juuri niin. Haukku loppui ja kohta Heikki näki koiransa tulevan luokseen häntää heiluttaen ja naama virneessä, niin kuin sillä hyvillään ollessaan oli tapana. Heikki oli sanomassa, että mikä sulla siellä on ja menehän takaisin, kun koira kiireellä pyörähti ympäri ja palasi hirven luo. Ja taas haukku raikui. Voi mahoton, tuumasi Heikki ja jatkoi matelemistaan. Hän kerkesi mennä jonkin matkaa ennen kuin huomasi, että hänellähän oli jäänyt suu auki äsken sattuneen johdosta. Ja nyt suu oli puolillaan sammalta ja muuta moskaa.

Arvellessaan olevansa turvallisen matkan päässä haukulta Heikki pysähtyi ja veti henkeä. Olipa hänellä koira, oli oli. Hirvikoira. Hän kaivoi muraisilla käsillään puhelimensa taskusta ja kertasi vielä kerran suunnitelmaansa. Hän oli pitkään miettinyt ja punninnut kenelle soittaisi. Keneen voisi luottaa ja kuka lähtisi kaveriksi hieman arveluttavaan operaatioon. Hän näpytteli numerot ja odotti. Tuut, tuut, tuut, sanoi Nokialainen. Kenelle sitä yrittäisi seuraavaksi, kävi jo mielessä, kun kännykkä naksahti ja kohta kuului pitkän harkinnan ja harjoittelun ansiosta aikaan saatu, loppuuan kohti mukavan soinnukkaasti nouseva ja erehtymättömästi tunnistettavissa oleva kiekaisu; Unto puhelimessa. Heikki täällä, terve. No terve, terve, vastasi Unto, mitäpä mies? Heikki alkoi selittää levein ja lavein kääntein päällä olevaa tilannetta, ja sai viimein kysyttyä; no miten on? Linjalle laskeutui syvä hiljaisuus. Vai on Vilillä tarkoitus alkaa hirvikoiraksi? Minkäs ikäinen se nyt onkaan? Minkä ikäinen? Mitä hel…tiä se tähän kuuluu, teki Heikin mieli karjaista. Tulee helmikuussa kolme, kähisi Heikki kärsimättömänä ja toisti mahdollisimman rauhallisena pysymään koittaen; no miten on, tuletko? No tulen tulen, tottakai tulen. Mistä minä sinut yhytän?

Heikki odotti. Odotti ja odotti. Ja kuunteli kun Vili paahtoi. Vili veikkonen, hänen ikioma hirvikoiransa. Tupakkakin tuli mieleen, vaikka viimeisen tumppaamisesta oli kohta kolmekymmentä vuotta. Vaan nyt se olisi syttynyt, jos olisi taskussa ollut. Onneksi ei ollut, ja mieleen tuli pahimmoilleen parin viikon takaiset hautajaiset, jossa kova pystykorvamies ja hyvä ystävä oli paremmille metsästysmaille saateltu. Ei se Kalevi katkera ollut, eikä tietenkään tupakkaa syyttänyt, vaikka viimeisestä tapaamisesta päällimmäiseksi mieleen olikin jäänyt syvä haikeus, olisi se vielä ollut kiva, kun olisi pojanpojan kanssa päässyt lintua hyvältä haukulta naakimaan.

Viimein kuului auton ääni. Ja kuului edelleen haukkukin. Vili, Vili, Vili vei. Hänen Vilinsä oli haukkunut kylänsuurinta muutaman hetken päästä kaksi tuntia. Ei huono, ei huono. Missä se Unto kuppaa? Eihän tässä hirvihaukulla nyt voi karjumaan alkaa, ajatteli kuumana käyvä entinen linnunpyytäjä, nykyinen hirvenpyytäjä Heikki. Nyt hän näki Unton vaappuvan tieltä metsää ja alkoi hulluna huitomaan. Tänne, tänne, sokeeksiko oot tullu, teki mieli huutaa. Suu pysyi onneksi kiinni, mutta pää oli täynnä, että meinasi otsa haljeta.

Niin alkoi konttaaminen, Heikki edellä ja Unto perässä. Unto piti Heikin mielestä liian isoa ääntä ja kulki liian pystyssä. Eikö se nyt s…anan pöljä tajua, että nyt pitää mennä niin kuin intiaani, tai niin kuin mustanaamio, Valtava aave. Onneksi Heikillä oli Vili, maailman taitavin hirvikoira, joka piti sarvipään tiukasti haukkunsa lumoissa. Tultiin viimein samoille sijoille, jossa Heikki oli hirvimieheksi muuttumisensa kokenut. Hirvi ja koira olivat liikahtaneet muutaman kymmentä metriä, eikä niitä oltu vielä päästy näkemään. Heikki kävi entistä kuumempana, eikä kylmä ollut Untollakaan; ei se Heikki p..kaa puhunut. Vili paahtoi kuin miehet. Vaikka Heikin tämän hetkinen luotto Untoon ei ollutkaan sata prosenttinen, oli hänen pakko sanoa; mene sinä yksin tästä eteenpäin, ja pistä elukka kylmäksi.

Unto lähti konttimaan, eikä malttanut Heikkikään paikalleen makaamaan jäädä. Antoi Untolle kuitenkin reilun etumatkan. Eikä oltu päästy pitkällekään, kun alkoi Untolla kaula venyä. Kohta nousi pyssykin poskelle, ja mies alkoi hakea ampuma-asentoa. Heikin hermot kiristyivät repeämispisteeseen. Ammu jo hyvä mies. Unto laski pyssyn ja jatkoi etenemistään. Voi hyvänen aika, mietti Heikki tuskissaan. Ei enää ikinä tällaista. Heti huomenna menen hakemaan ostoluvan hirvikiväärille ja ilmoittaudun seuran hirviporukkaan.

Unto ryömi edelleen eteenpäin. Kohta nousi pyssy taas, ja nyt näytti olevan tosi kyseessä. Tähtääminen jatkui ja jatkui. Ei vieläkään. Unto kohensi hieman asentoaan ja aloitti uudestaan. Pyssy oli vakaasti miehen olkaa vasten ja poski puristuneena vasten Sakolaisen pähkinäpuista perää. Tuollaisen hänkin ostaisi, mietti Heikki sekaisin aatoksin. Heikki kohensi itsekin asentoaan ja sai kuin saikin näkymän tapahtumakentälle. Valtava sonni riipi rauhallisesti pajunvarpuja ja Vili haukkui yhtä rauhallisesti reilun kymmenen metrin päässä hirven etupuolella. Silloin räjähti. Repivä ääni tunkeutui kaikkialle. Heikki näki kun iso hirvi hötkähti ja nousi takajaloilleen. Katse siirtyi hätäisesti alitajunnan ohjaamana koiraan. Heikin ylpeys sen kun kasvoi. Vili ei ollut pamausta lainkaan pelästynyt, päinvastoin se näytti olevan hyvinkin rauhallinen ja keskittynyt, ikään kuin valmis heti tarpeen tullen täyteen toimintaan. Sillä aikaa hirven etupää laskeutui maahan ja se valmistautui ryntäämään pakoon. Ryntäys päättyi kuitenkin valtavan korinan säestämänä päin vieressä ollutta mäntyä.

Heikki ei tiennyt miten olla. Jännitys ei tuntunut helpottavan lainkaan. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi. Mies oli yltä päältä hiessä. Ei tahtonut nähdäkään mitään, kun silmät olivat täynnä hikeä ja kaiken maailman töhnää. Vaan näki hän kuitenkin koiransa, hirvikoira Vilin. Vili oli kiivennyt maassa retkottavan sonnin päällä, ja katseli sieltä ylväänä väliin pystyyn könyäviä miehiä ja väliin maisemia kuin olisi omistanut koko lähitienoon.
Olli Silvennoinen

punakone
Viestit: 145
Liittynyt: 29 Elo 2006, 22:09

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja punakone » 22 Huhti 2017, 23:16

11.10.2016:

”Lämmin !”
Ruusa linkuttaa vaivaloisesti eteenpäin isännän jättämässä hajuvanassa. Lokakuinen iltapäivän helle on jotain poikkeavaa tähän vuodenaikaan. Normaalisti sade piiskaa tuulen siivittämänä yhdessä ympäröivää kanervikkoa. Ne hetkittäiset hyvät ilmat osuvat aamuvarhaiseen, pakkasen kangistamaan auringonnousuun.
Ruusa pysähtyy tuttuun mäenrinteeseen. Isäntä viittoilee edessä jatkamaan, jotenkin kärsimättömän oloisena. Ruusa ei kuitenkaan myönny käskyyn vaan jää paikalleen pää ympärilleen pälyillen, ”tässä oli se paikka kun metso koulutti kesän kynnyksellä nuorta koiran alkua”. ”Tuolta ylärinteestä tuli niin viekoitteleva tuoksu että sinne oli pakko rynnätä. Tuoksu voimistui ja samalla kuusen juurella taivas repesi ! Jotain mustaa, isoa ja yhtä aikaa äänekästä pakeni hädissään pientä pystykorvan alkua.”
Ruusa muistelee tapahtumaan hieman häpeissään. Isäntä ei oikein tykännyt kun koiruus paineli samalla vauhdilla päinvastaiseen suuntaan, häntä koipien välissä. Taisi siinä vähän ureaakin maastoon lirahtaa.
No, myöhemmin voimasuhteet muuttuivat. Ruusa huomasi että tuon viekoittelevan hajun perässä on aina sama ”metelöivä otus”, joka kuitenkin selvästi pelkää häntä. Yleensä se lennähtää ensimmäisen vankan puun oksistoon turvaan, paikkaan johon pystykorvainen ei pääse nousemaan. Tosin alkuun kyllä sitä perässä nousuakin yritettiin, mutta huonolla menestyksellä ! Eihän siinä sitten enää auttanut muu kuin alkaa haukkua !

Isäntä viittelöi edelleen, ”kumma kun se ei enää kutsu. Suu sillä käy kuin v***:n suolaajalla mutta mitään ei kuulu”.

”Lämmin !”, Ruusa ähkäisee ja kouristaa vatsaa otettuaan taas askeleen.” Isännän mieliksi pitää mennä, olisihan tuota voinut jäädä kotiinkin. Emännällä hirvikeiton ainekset hellalla, makoisia luita kaluttavaksi, vaan täälläpä ollaan”.
”Niin se metso !” Useampaan kertaan Ruusa sen haukkuun sai. Tuttua tutumpi oli tämän jättiläisen tuoksu. Jotain mystistä oli kuitenkin metson pyynnissä. Aina viime tinkaan se osasi siivetä kun isäntä sitä aseellaan tähtäili, yrittipä kerran jo lentoon haukun jälkeen haulipiipulla sohaista mutta toiseksi aina jäi.
Lukemattomat määrät muita lintuja kyllä saatiin. Kehaisipa isäntä kerran ”pikkusimoissaan” mehtäkämpällä turisteille että, ”jos maailman paras lintukoira palkittaisiin rahalla, me oltaisiin miljonäärejä ! ”.

Ruusa ottaa taas askeleita, mahassa vihloo. Isäntä on istahtanut korkeimmalle kohtaa rinnettä honkakelon päälle, rautalapio nojaa keloon, isäntä käärii sätkää ja piuhauttaa savut. Koira tepsuttelee isännän viereen, nostaa katseen isännän silmiin, ”mille aletaan”?
Isäntä nakkaa paperossin maahan ja purskahtaa itkuun. Nyyhkii, rutistaa koiran kainaloon ja rapsuttelee päälaelta.
Ruusa on hieman hämillään mutta vaikuttaa alistuneelta, isännän sylissä on hyvä olla. Vaikka vatsaan edelleen koskee, isännän kädet tuntuvat niin lämpimiltä että koira melkein nukahtaa. Jossakin vaiheessa isäntä hieman ryhdistäytyy, kurottelee ja lämmin käsi vaihtuu kylmään rautaan… Tussahtaa… suussa maistuu lämmin ja … Iso metso liihottaa komean petäjän latvaan. Ruusa laukkaa nuoruuden innolla haukkumaan puun juurelle. Metso pysyy haukussa ja mihinkään ei enää koske, on vain hyvä olla...

10.10.2016:

Puhelin soi.
-”Haloo”
-”No se on eläinlääkäri kun soittaa. Siitä teidän koirasta”.
-”No niin, tuliko sitä selevyyttä siihen Ruusan vikinään, kun välillä näytti ettei se ennää pysty nukkumaan ?”
-”Ikävä kyllä Ruusan vatsan alla oleva kyhmy on pitkälle levinnyt kasvain, etäpesäkkeitä löytyi vatsan nisien lisäksi sekä kohdusta että munasarjoista.”
-”Öööö, no -piip-, mitä nyt ? Leikataanko ?”
-”Tässä vaiheessa leikkaus on jo myöhäistä, 12-vuotias koira ei siitä enää hyödy. Kasvain on jo niin pitkälle levinnyt. Suosittelen tuomaan koiran tänne pikimmiten, niin annamme sille armonpiikin ja Ruusan kärsimykset loppuvat lyhyeen.”
-”Tuut tuut tuut…”
Esko Taivalkoski

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 27 Huhti 2017, 16:41

SATA TARINAA, TARINA 4 / 100

Jorma heräsi taas liian aikaisin, niin kuin oli tehnyt jo monta kuukautta. Ei se kotona ollessa enää niin haitannut, kun sai omineen olla. Nousi ylös, kävi kusella, laittoi puuron tulemaan, latasi perkolaattorin ja kävi portinpielen postilaatikosta lehden. Siinä se alkoi aika kulua omalla painollaan ja ilman suurempia suunnitelmia. Radion kun vielä aukaisi, niin oli melkein hyvä. Aikaisen heräämisen kanssa pärjäsi, eihän Jorma ennenkään ollut aamujaan nukkumalla kuluttanut. Omineen olo oli vaikeampaa. Siihen ei meinannut millään tottua, eikä Jorma asioitaan ollut näin suunnitellut.

Jorma vilkaisi sängyn viereisellä pöydällä nakuttavaan kelloon. Puoli neljä. Vessaan olisi lähdettävä joka tapauksessa pikapuoliin, vaan entä sitten? Talon väki nukkuisi vielä ainakin neljä tuntia. Illalla siitä oli puhuttu. Laitan aamupalan kahdeksaksi, saa pappakin rauhassa nukkua, kun on varmaan pitkästä matkasta väsynyt, oli talon emäntä iloisella naamalla kuuluttanut. Rauhassa nukkua? Vaan kaipa se hyvää vaan miniä tarkoitti, vaikkei siitäkään aina selvää ottanut. Sanominen tahtoi kääntyä Jorman harmaissa ajatuksissa väkisin; saamme mekin vapaapäivänä nukkua pidempään. Ja mitenkä täällä muutenkaan voisi rauhassa nukkua? Ulkoa kuuluu koko ajan jos jonkin laista kolinaa ja ujellusta, ja satojen kaiken yötä palavien lamppujen kirkas loiste tunkee läpi paksummistakin verhoista.

Jorma päätti nousta, oli pakko, muuten tulisi kuset alle. Hän hiippaili vessaan ja alkoi helpottavan, nykyään tosin turhan paljon aikaa ottavan liruttelun. Hän varoi laskemasta suoraan veteen, ettei katkonainen lorina herättäisi muita. Istualleenkin hän oli koittanut, mutta se ei ollut hyvä. Moneen kertaan rassatun pukaman eestakainen humpaaminen häiritsi toimitusta. Viimeisen lirauksen jälkeen katse kiinnittyi vaistomaisesti pytyn reunuksiin, tämä oli vaimon kertasanomisesta päähän iskostunut tapa. Hänen jäljiltään ei roiskeita enää löytyisi. Sitten varovasti kansi kiinni, ja taas piti miettiä. Uskaltaako vetää? Toinen vaihtoehto oli jättää tummankeltaiset, eikä niin hyvän tuoksuiset terveiset seuraavalla tulijalle. Tuli mieleen vaimon siskon mies, joka umpinuukuuttaan ei vetänyt vessaakaan kuin korkeintaan joka kolmannella kerralla, ja käynti heidän vessassaan. Herätköön p…ele. Pytyn kohistessa Jorma luikki takaisin huoneeseensa.

Mies istui hetken aloillaan ja kuunteli. Muut tuntuivat nukkuvan, mutta hän ei enää unta saisi, se oli varma. Jorma katseli vaatteitaan ja alkoi verkalleen kiskoa niitä päälleen. Hän lähtisi ulos. Kävelisi jossain ja tulisi takaisin ennen kuin muut heräävät. Toiveissa oli, ettei muita olisi liikkeellä. Hän ei suuremmin välittänyt kaupunkilaisihmisten touhotuksesta, jotka pälyillen ja luimistellen kulkivat kuka minnekin, katsomatta vahingossakaan vastaantulijaa silmiin, saatikka että olisivat ääneen tervehtineet. Onneksi oli hyvä ilma, pikkupakkanen, eilisen jäljiltä vielä pieni kerros valkoisena pysynyttä lunta, eikä tuullutkaan kuin nimeksi. Mies piristyi kummasti painaessaan ulko-oven kiinni ja astellessaan poikansa vuosi sitten valmistuneen talon pihasta tielle.

Kävelee kait sitä täälläkin, jos on pakko, tuumi Jorma. Hän oli tallustellut noin tunnin verran, ja tuumi olevansa ehkä kolmen kilometrin päässä pojan talolta. Useammasta risteyksestä hän oli ohi tullut ja jostain kääntynytkin, mutta arveli osaavansa takaisin. Soittaisi kännykällä taksin, jos ei muuten, ja kokeili puolisalaa taskuaan, että olihan se mukana. Seuraavasta risteyksestä hän kääntyisi takaisin. Silloin hän näki jotain, mikä melkein pysähdytti miehen askeleet. Samaisesta risteyksestä kääntyi häntä kohti ihkaoikea Suomenpystykorva, ja kohta perässä sitä taluttava naisihminen. Jorma paransi ryhtiään ja jatkoi keskittyneesti eteenpäin.

”Huomenta”, sanoi Jorma koiran ollessa jo melkein kohdalla. ”Onpa teillä kaunis pystykorva.” ”Huomenta ja kiitos”, vastasi nainen. Jormalle tuli palava halu jutella lisää, ja äkkiä piti keksiä jotain sanottavaa. ”Aamuvirkkuja me pystykorvaihmiset, oletteko tekin tulleet kaupunkiin kyläilemään?” ”En”, naurahti nainen, ”minä asun täällä, olen asunut melkein koko ikäni.” Jormaa vähän ihmetytti. ”Onko koira kuitenkin teidän?” ”On tietenkin”, naistakin alkoi ihmetyttää. ”Meillä on aina ollut pystykorva, kuinka niin?” ”Ei kun ajattelin vaan, että pystykorva kaupungissa…” söpersi Jorma ymmärrettyään hätäisen kysymyksensä tökeryyden. Onneksi nainen ei ollut millänsäkään vaan jatkoi; ”Ymmärsin äskeisestä, että teilläkin olisi koira. Missä se nyt on?” Kotona tietenkin, oli Jorma jo vastaamassa, kun pala nousi kurkkuun. ”On minulla ollut pystykorva pikkupojasta lähtien, aina, ja usein kaksikin yhtä aikaa, paitsi viimeiset puoli vuotta.”

Hetken seisoivat mies ja koiraa pitelevä nainen hiljaa ja kengänkärkiään katsellen. Nainen oli huomannut miehen liikutuksen. ”Oletteko te mihin menossa” hän viimein kysyi. ”E, en mihinkään”, vastasi Jorma ääni käheänä. ”Olen pojan luona kylässä, enkä saanut nukutuksi, niin lähdin vaan kävelemään. Olin juuri kääntymässä takaisin, kun te tulitte.” ”Pitää tästä lähteäkin takaisin, etteivät ala hätäillä.” ”Saanko kävellä samaa matkaa” kysyi nainen. ”To, to, totta kai”, änkytti Jorma vastaukseksi.

Niin lähtivät kävelemään mies, nainen ja pystykorva yhtä matkaa. Miehen jalka oli huomattavasti kepeämpi kuin mennessä. He puhelivat kaikenlaista, ja kohta Jorma huomasi että oli kertonut sellaista, mitä ei ollut kertonut vielä kenellekään muulle. Hän oli kertonut kaiken. Vaimon kuoleman, koiran autonallejäännin, sen että se oli tapahtunut hänen silmiensä alla, valtavan tuskan ja ikävän, ja sen että oli ollut tilanteita jolloin hän ei olisi enää halunnut elää.

Jormalla oli yhtäkkiä suunnattoman helpottunut olo. Nainen oli kuunnellut Jorman kertomusta mitään kysymättä. Käveltiin vaan hiljaa eteenpäin. Viimein nainen sanoi; ”Minultakin kuoli puoliso. Viime kesänä. Kerkesimme olla naimisissa kolmekymmentäkuusi vuotta.” ”En tiedä olisinko selvinnyt ilman koiraa. Oli tuo Pimu niin uskomaton. Se ymmärsi paljon paremmin kuin ihmiset.”

Taas käveltiin hetki hiljaa, kunnes Jorma säpsähti, että tässähän se talo jo onkin. ”Onpa pojallanne kaunis talo” totesi nainen. ”No joo, onko sinulla muuten vielä pitkä matka”, vastasi Jorma, ”Lähdenkö vielä saattamaan. Tuolla vielä nukutaan ainakin pari tuntia.” ”Ei tarvitse, ei minulla pitkästi enää ole.” ”Mutta jos tahdot kävelyseuraa, niin huomenaamulla olemme tässä kuuden aikaan.” Naisen kasvoilla oli hymy. Vaan niin oli Jormankin, kun hän vastasi; ”Kyllä se vaan käy, siis huomenna kuudelta.”
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 06 Touko 2017, 14:42

SATA TARINAA, TARINA 5 / 100

Vili istuskeli Land Cruiserin takapaksissa ja katseli maisemia. Sillä oli hyvä olla. Se tiesi mihin ollaan menossa. Tai ei tietenkään tarkalleen, mutta se osasi jo aavistella millainen päivä olisi tulossa. Isännän aamutouhuja seuratessaan se oli pannut merkille muutamia asioita. Heikki kävi varustustaan ja vaatetustaan läpi tarkemmin kuin normaalisti. Reppuun tungettiin enemmän evästä ja livahtipa sinne joku lasikantinenkin. Pyssy, mistä normaalisti pidettiin erityistä huolta, ei tuntunut tänä aamuna ollenkaan tärkeältä. Ja se, että koiran papereita piti oikein emännältä tivata, varmisti asian. Tästä tulisi mukava päivä.

Heikki oli ajoissa perillä, tietenkin. Silti piti parkkipaikkaa hetken hakea. Onneksi oli Cruiseri, panen sen tohon noin, tuumi Heikki, ja puski autonsa kahden männyn väliseen umpikuhvelikkoon. Huomenta, ja taas huomenta, toivotteli mies lukuisille tutuille ja tuntemattomille onnustaessaan kohti vieraan seuran metsästysmajan sisäänkäyntiä. Komea oli pojilla pytinki, eikä järin vanhakaan, onpa vaan komeaa hirttä, hyvin ovat osanneet EU-rahoja hakea, ja näköjään saaneetkin.

Sisään päästyään tervehtiminen jatkui. Mihinkäs ne paperit näytetään, piti kysyä. Tonne noin, joku vastasi, ja kohta ojenteli Heikki Vilin papereita entuudestaan tutulle miehelle. Jaa Vili, no täällähän on kaikki kunnossa, vastahan nämä viikko sitten katottiin, tuumasi tuttu, ja pisti paperit pinoon muiden päälle. Tuolta vaan kahvia ja oottelemaan ylituomarin puhuttelua, pari kun vielä tulee niin päästään alkamaan.

Heikki oli ollut kokeissa aiemminkin. Hän tiesi kuviot, mutta nyt oli vähän eri. Hänellä oli Vilin kanssa ollut mielenkiintoiset kolme viime vuotta. Hirviä oli ollut haukussa useita, ja monta niistä oli orteenkin vinssattu. Pyynnistä oli tullut jo kohtuu normiarkea, mutta koehommat oli tulleet mukaan vasta edellis syksynä. Kaveri oli puoliväkisin houkutellut miehen ja koiran kotikulmilleen, ja pikkuisen valehdellen sanonut, että kaverikin halusi nähdä kun pystykorva haukkuu hirveä. Niin oli aamulla lähdetty, ja illalla autolle tullessa olivat molemmat onnitelleet. Hyvät työt ja komia ykkönen.

Siitä oli mies syttynyt ja koereissuja oli takana jo useita. Käyttövalioksi Vili haukkui itsensä suoraan neljällä käynnillä. Huippupisteitäkin oli tullut, ja niinpä koiran ja miehen tie oli kulkenut aina valtakunnan huipulle asti. Tänään oltiin ottelemassa Suomen mestaruudesta ja Hirviherra-tittelistä. Kahvikuppia nostaessa piti ottaa toinen käsi kaveriksi, eli pikkuisen meinasi jännittää. Viliä ei jännittänyt. Se makasi umpiunessa ja näki unta kiimahuuruisesta mahtisonnista, joka öhki ja lemusi satojen metrien päähän. Sitä se unessa, välillä oikein hötkähtäen haukkua nakutti.

Vili heräsi kun auton ovi avattiin. Jaha, joko sitä viimein lähettäisi. Vili oli alkanut pitää erityisesti tällaisista päivistä. Saisi haukkua koko päivän, eikä pelikaveri kesken leikin kaatua kupsahtaisi. Autoon tuli pari vierasta miestä, mutta se ei Viliä haitannut. Samalla tavalle sitä voi käydä oudompaakin vilkaisemassa kesken haukun ja sitten kiireesti takaisin. Ja saihan niiltä yleensä jonkun makupalan. Pääasia että pääsi metsään ja sai haukkua sydämensä kyllyydestä.

Ajeltiin menemään. Toinen miehistä kuulosti antavan ohjeita isännälle. Seuraavasta oikeaan ja vähän matkan päässä oikealla olevaan soranottopaikkaan, siihen jätetään auto. Kohta aukesi takaluukku ja Vili sai pannan kaulaansa. Alkuun se oli hieman häirinnyt, mutta ei enää. Sitten käveltiin remmissä jonkin matkaa. Miehet tutkailivat tuulensuuntaa. Tästä on reilu kilometri, eiköhän löysätä koira, sanoi toinen miehistä. Vili vilkaisi Heikkiä ja paineli kädenheilauksen saattelemana näytettyyn suuntaan.

Päästyään miehiltä piiloon Vili väänsi p askan. Kylläpä se helpotti, kun oikein puuta vasten pääsi punnaamaan. Kyykystä oietessa alkoi nokkaan tuntua tuttu tuoksu. Mietona, mutta kuitenkin. Sehän piti lähteä tarkistamaan, eikä aikaakaan kun haju tuntui jo selvemmin. Eikun samaa suuntaa eteenpäin. Kohta kajasti edessä aukeampi alue, ja sieltähän se haju tuli. Nyt vähän hiljennetään ja katsellaan rauhassa mitä siellä mahtaa olla. Riistapeltohan se täällä, tuumasi Vili sen reunaan päästyään, ja tuollahan ne hajun lähteet toljottaa. Pitääpä kohteliaasti ilmoittaa ja pyytää anteeksi, että olen tullut heidän ruokailurauhaansa häiritsemään. Vili haukahti muutaman kerran ja liikahti vähän, että varmaan näkisivät. Kuulisipa isäntäkin samalla, että kohta alkaa tapahtua. Ja kuulihan Heikki, ja toisetkin, ja paperiin alkoi tulla merkintöjä.

Hirvet oikoivat kaulojaan ja tuijottivat metsän reunassa liikkuvaa punaista otusta. Niitä oli neljä, vielä vähän keskenkasvuinen sonni ja iso lehmä kaksine vasoineen. Eivät pitäneet Viliä kovin suurena uhkana, mutta seurailivat kuitenkin mitä se touhusi. Vili hyppäsi ojan yli pellolle ja alkoi verkalleen haukkuen käveleskellä lähemmäs. Sonni siirtyi pellon takareunaan ja vasat painuivat lähemmäs emäänsä. Vili haukkui hetken paikallaan. Oli vähän niin kuin pattitilanne. Menenpä vielä vähän lähemmäs, tuumi Vili. Eivät ne kuitenkaan tähän koko päiväksi jää. Parempi kun siirryttäisiin koko porukka tuonne metsän puolelle. Hirvet pyörähtivätkin ympäri ja lähtivät kevyttä ravia kohti pellon takaista metsää. Sonni painui edellä ja menikin saman tien menojaan. Lehmä toppasi kuikuilemaan pari sataa metriä pellon reunasta. Vili oli hiljaa ja katseli. Lehmä kääntyi ja alkoi hiljakseen vasojen seuratessa kävellä syvemmälle metsään. Vili haukahti ja painui perään.

Hirvet kävellä lontustivat ja kohta Vili nopeilla jaloillaan tavoitti ne. Se aloitti varoen haukkua ja lähti hirvien sivuitse kiertämään niiden eteen. Hirvet pysähtyivät. Niin teki Vilikin ja kiihdytti vähän ääntään. Näin oltiin kymmenkunta minuuttia, kun Vili kuuli kirveen paukahduksia. Jaha, ukot alkoi tulille. Nyt saapi rauhassa pari tuntia näiden kanssa tarinoida. Hirvet alkoivat riipiä lähipajujen oksia ja kohta toinen vasoista kävi makaamaan. Tilanne oli Vilin hallinnassa.

Tulilla täyteltiin lappuja, paisteltiin makkaraa ja hörpittiin kahvia. Heikki tarjosi muutakin, mutta tuomarit pyörittelivät päitään. Ehkä myöhemmin, katotaan miten tämä alkaa sujua. Tunti on täynnä, totesi toinen tuomareista. Mahtavaa on tuo pystykorvan haukku, koko ajan tulee toistasataa, totesi toinen. On varmaan nätti hiippailla haukulle? Kohtahan tuota pääset kokeilemaan, vastasi Heikki.

Vili jatkoi hommiaan. Yhtäkkiä hirvet valpastuivat, ja kohta ne ryntäsivät täyteen laukkaan. Vili katsoi niiden perään, eikä tajunnut mistä oli kyse. Samassa sen silmäkulmassa vilahti iso harmaa eläin. Vili ei ollut sellaista ennen nähnyt, ja sen karvat nousivat pystyyn. Mitähän tämä on, se koitti arvuutella katsellen ympärilleen. Silloin rusahti aivan lähellä ja kohta koira näki toisen valtavan kokoisen elukan syöksyvän kohti. Vili ryntäsi pakoon, mutta eläin tavoitti sen välittömästi. Sen valtavat leuat tarttuivat koiraa keskeltä selkää. Sen avonainen kita ylettyi melkein koko koiran ympäri, ja samassa alkoi valtava puristus. Vili ei kerennyt päästää haukaustakaan.

Heikki vilkaisi kelloaan, mitähän nyt? Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja aukaisi tutkan. Vili oli paikallaan, samassa kohdin missä oli ollut kohta kaksi tuntia. Mies kuunteli vielä hetken ja katsoi uudelleen tutkaa. Edelleen samassa paikassa. Kylmän väreet löivät läpi ruumiin. Nyt ei oo kaikki kohallaan. Minä lähen kattomaan. Tulkaa perässä kun kerkeette, ja jättäkää vehkeet tähän. Kyllä ne tästä löytyy, puheli Heikki paksulla äänellä ja lähti puolihölkkää suuntanaan paikka jossa Vili vielä äsken oli haukkunut.

Hiki nousi pintaan miehen ryskiessä eteenpäin. Väliin piti pysähtyä ja tarkastaa suunta. Tutka näytti edelleen Vilin olevan samassa paikassa. Heikki saapui riistapellon reunaan ja katsoi taas puhelintaan. Nyt se ei näyttänyt enää mitään. Voi herran jumala, pääsi mieheltä, ja matka jatkui nyt jo juosten. Kohta Heikki näki hirvien jäljet ja alkoi isosti huutaa; Vilii, Vilii. Ei mitään. Mies ryntäsi edelleen eteenpäin koko ajan huutaen. Hän ei voinut olla enää kaukana. Samassa kuului edestä kumea murina ja kohta Heikki näki kahden suden juoksevan poispäin itsestään. Toisella oli suussaan jotain punaista. Se oli Vili, tai se mitä siitä oli enää jäljellä. Heikki menetti järkensä täysin. Hän karjui ja alkoi juosta kovempaa kuin koskaan susien perään. Miehestä purkautui ulos niin valtavasti tuskaa ja vihaa, että se pelästytti jopa sudet. Toinen pudotti Vilin ja porukassa ne luikkivat pakoon. Mies raahautui koiransa luo ja lyyhistyi sen jäänteiden viereen. Miehen suusta kuului hetken pelkkää käheää korinaa, sitten alkoi selkäpiitä karmiva huuto. Huuto joka oli täynnä tuskaa, vihaa ja kaipausta.

Tuomarit olivat kerenneet pellolle kun huuto alkoi. He olivat aikaisemmin kuulleestaan osanneet pelätä pahinta. Ääni oli karmaiseva. Miehet pysähtyivät ja kuuntelivat kauhuissaan. Tuntui, että huuto ei lopu ikinä.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 12 Touko 2017, 23:23

SATA TARINAA, TARINA 6 / 100

Kosketus, hellä lämpöinen,
tuntemus, pehmee pörröinen.

Lämpöä, hakee kumpikin,
yhteyttä, haluu jokainen.

Arkuutta, aina alussa,
luottamus, se vielä haussa.

Ääni, jo tuttu tuo,
kiinnostus, se kutsuu luo.

Palkinto, se tulee nuolemaan,
nautinto, se antaa rapsuttaa.

Kiintymys, sen voiko saavuttaa,
haikeus, elämä erottaa.

Niin lyhyt aika on
aika pentulaatikon.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 04 Kesä 2017, 01:13

Olin kerran nuori, rohkea ja yltiöpäinen. Olin nuori nuoren Pystykorvan omistaja.
Mieleni kuohui, suorastaan paloi metsälle näkemään ja kokemaan uutta, ennen kokemaani.
Minut valtasi kerrassaan pakottava tarve saada itse kokea nuo kuulemani, ja kirjoista lukemalla ahmimani tunnelmat ja tuntemukset.

Sainko koskaan kokea sitä mitä olin lähtemään hakenut? Voi voi, ja molemmat kerrat. Sain monin verroin enemmän. Eiväthän nuo parhaimmista parhaimmiksi kuvatut kirjoittajat ja kuvaajat päässeet puoleenkaan siitä, mitä sain itse uuden koirani kanssa nähdä ja kokea.

Olin edelleen nuori ja rohkea, ja yltiöpäinen. Aloin tietoisesti rikkomaan rajoja, ja tarjosin koiraani lainaan toiselle, ei pystykorvamiehelle. Ensimmäinen kilometri kuulema takkusi, toinen loi kadehdittavalla tavalla heidän välilleen koiran sekä lainaajan loppuelämän kestäneen tuloksekkaan suhteen.

Olin edelleen rohkea ja yltiöpäinen. Jatkoin alkamallani linjalla. Lukuisat itse syystä tai toisesta vailla omaa koiraa olevat pystykorvaihmiset pystyivät ja onnistuivat jatkamaan rakastamaansa harrastusta, ja nauttimaan elämästään.

Olen edelleen rohkea ja yltiöpäinen. Jatkan alkamallani linjalla. Suurimmat onnistumisen tunteet koen nuorten ja ensikertalaisten kanssa. Heihin panostan kaiken tarmoni, intoni ja toivoni, muistellen omaa nuoruuttani, rohkeuttani ja yltiöpäisyyttäni.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 01 Heinä 2017, 15:01

Kesä.
Suomenpystykorvan surkeinta aikaa. Karva lähtee, että pölinä käy. On kuuma, hyttysiä ja muita öttiäisiä maailma täynnä.
Isäntäväki tuskailee ja touhuaa ihan ihme hommia. Ruohonleikkuri pörisee joka toinen päivä, ja emännän askelmittari nakuttaa, että ei sitä tarvi enää lenkille lähteäkkään.
Valosaa on koko ajan, ei tiiä millon pittää valvoa ja millon nukkua.
Naapurissa käy kaiken maailman outoa porukkaa, joista pitäs pittää lukua ja saaha selvä, että ketä ne oikein on.
Isännän rytmit on ihan sekasin. Lähtee aikasten ja tulee myöhään, ja viikonloput kulkee pitkin puhelin korvalla ja kaljapurkki käjessä.
Tulis vaan äkkiä syksy, että pääsis itekkin. Ja palautus rauha maahan.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: SUOMI 100, SATA TARINAA SUOMENPYSTYKORVASTA

Viesti Kirjoittaja peija04 » 15 Heinä 2017, 01:21

Osata jotain, se on poppia,
kuultuna toista, se on hoppia.
Vastustaa varmaa, koittaa knoppia,
ymmärtää kaveria, mukailla floppia.

Kavareja saada voi, sen tinder todistaa,
tvitter pakottaa, normaaleja pelottaa.
Aloittelijoita härnätään, vanhempia hämätään,
Vaimoja muistetaan, pesä putsataan.

Kera koirien, tapa helpompi on,
usko lohduton, kera kerrotun.
Kerran eletyn, tuoksu tunnetun,
usko loputon, omaan onneen on.

Tapa luonnon on, on olla lohduton,
kaveri punnitaan, annetaan kunniaa
antaa tulla turpiin vaan,
sanotaan huomenta, kun taas tavataan.
Olli Silvennoinen

Vastaa Viestiin