PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Tämän otsikon alla keskustellaan suomenpystykorviin liittyvistä asioista.

Valvojat: Valvoja6, Valvoja5, Valvoja2, Valvoja4, Valvoja8, Valvoja9, Valvoja3, Valvoja7, Valvoja1

Vastaa Viestiin
peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja peija04 » 11 Heinä 2015, 18:54

OSA 1

Pystykorvamies is back. Miksi, ja mistä moinen? Suoraa vastausta ei heti tähän hätään pysty ”tuottamaan”, mutta ratkaisevan tekijän jäljet näyttävät juontavan elokuvamaailmaan ja omaan huimaan ”nuoruuteeni”. Nuoruuteni sitaateissa siksi, että käsite nuoruus omassa ajatusmaailmassani saattaa poiketa yleisesti vallalla olevasta käsityksestä. Joka tapauksessa näin ja kuulin hetki sitten (pe 26.6.2015 klo 21.05) puoliyhdeksän uutisissa ”Ison Arskan” haastattelun, jossa hän sujuvalla englannin kielellä vastaili toimittajan esittämiin kysymyksiin. Kysymykset, kuin myös ymmärtääkseni vastauksetkin liittyivät Arnoldin tuonnempana (ymmärsin, että ensi syksynä) ilmestyvään uuteen Terminator elokuvaan. Ei huono, ei todellakaan huono. Arska is back.

Se onko Iso Arska parempi, huonompi, vai samanlainen kuin ennenkin jää nähtäväksi. Sama tapahtuu myös Pystykorvamiehen kohdalla. Samanlainen kuin ennenkin tarkoittaisi käytännössä varsin positiivista arvostelua ja mielipidettä ”jälleennäkemisestä”. Parempi tarkoittaisi kannustamaan pyrkivää valheellista lausuntoa, ja huonompi tarkoittaisi, ettei koskaan ole ko. asiasta mitään kuullutkaan.

Iso Arska oli rohkea vertaus. Toivottavasti niin rohkea, että kaikki ymmärtävät sen asiaan kuulumattomuuden. Pystykorvamies ei tavoittele samankaltaisuutta Terminatorin kanssa, vaikka jostain käsittämättömästä syystä kokeekin voimakasta sympatiaa ”häntä” kohtaan. Roolihahmon luoja on onnistunut tehtävässään, ei vain Pystykorvamiehen, vaan kymmenien miljoonien muidenkin kohdalla. ”Hyvän” puolustajaan on ilmeisen helppo tykästyä.

Pystykorvamies haluaa myös puolustaa hyvää, nyt ja tulevaisuudessa. Hyvä ei tarkoita vain omaa hyvää, vaan sellaista hyvää joka leviää laajalle, ja joka hyvien ihmisten toimesta levittää automaattisesti myös uutta hyvää. Pystykorvamies on huomannut (osin tiedostamattaan), että hänen rakastamansa koira, Suomenpystykorva, on yksi parhaista hyvän lähettiläistä. Silti, vaikka hän on sen huomannut, hän kokee voimakkaita ristiriitoja ko. asian käsittelyssä, ja etenkin rotua hyödyttämään pyrkivien asioiden julkituonnissa.

Pystykorvamies on pystykorvamies, hyvässä ja pahassa. Hän elää voimakkaasti tunteella ja kiinni hetkessä, siksi hänelle ymmärrystä suotakoon. Tämä sivuhuomautus siksi, että kerran ammoisina aikoina, tietämättä todellisuudessa sen enempää mitään niin Suomenpystykorvasta kuin ns. hirvikoiristakaan, istuimme melko vahvasti päissämme erään ystäväni kanssa eräällä laavulla, erään pohjois-karjalalaisen vaaran kupeessa. Silloin tuli mieleemme ajatus, että laatisimme omien käsitystemme pohjalta säännöt meidän mieltymyksen mukaiselle oikealle metsästäjälle. Sääntöjen lähtökohtana oli automaatiisesti koiralla tapahtuva metsästys. Miksi, en jaksa muistaa, mutta todennäköisesti se on johtunut Unto Ek:in ja A.E. Järvisen ja muiden koiralla metsästystä oivalla tavalla kuvanneiden kirjailijoiden vaikutuksesta. En muista sääntöjä tarkalleen, mutta todella vaativat ne olivat. Kumpikaan meistä ei ollut ampumavaatimusta lukuun ottamatta lähelläkään edellyttämiemme vaatimuksia. Eikä ampumavaatimuskaan ollut läpihuutojuttu, sillä haulikolla tuli saada sen aikaisessa kilpailussa 17 kiekkoa kahdestakymmenestä ja hirvikokeesta seisovista 3X10 ja juoksusta kolmella laukauksella vähintään 27 pistettä. Koiria koskevat vaatimukset olimme asettaneet muistaakseni samalle vaatimustasolle, kuitenkin niin, että tulokset tuli saavuttaa pääosin itse kasvatetuilla koirilla. On todennäköistä, että kumpikaan meistä ei ole vieläkään saavuttanut asettamaamme tavoitetta tulla ”oikeaksi metsästäjäksi”. Se ei haittaa, eikä ole muodostunut ongelmaksi, mutta kuvaa omalla tavallaan sitä tahtoa ja paloa, jota koimme tuolloin nuorina metsästäjän alkuina istuessamme isoilla tulilla, ja kokiessamme olevamme osa peri-suomalaista metsäluontoa ja -kansaa. Suomalainen metsästäjä ei voi olla oikea metsästäjä ilman suomalaista metsästyskoiraa. Niska on noista ajoista pehmennyt ja nokkavarsi näyttää nykyään hieman alemmas. Tavoite pyrkiä ”oikeaksi” Pystykorvamieheksi ei kuitenkaan ole hiipunut. Pystykorvamies, siinä mielessä ja mitassa miten me asian silloin koimme, on edelleenkin erittäin tavoittelemisen arvoinen asia.

Ajattelin, että tähän part-kakkoseen sopisi tähän hetkeen liittyvien juttujen lisäksi jotain tarinoita /juttuja myös hieman aiemmilta ajoilta. Ikävä kyllä minun omat aiemmat ajat rajoittuvat metsästysasioissa vain kaheksankytluvulle, mutta toisaalta kun ajattelee ajankulua omassa elämässä, on kaheksankytluku tosi kaukana. Se on oikeasti jo historiaa.

Tähän hetkeen liittyvä juttu:

Sain Eevan siivellä viettää viime viikonvaihteessa ikimuistoista juhla-aikaa. Eeva juhli kakskytviisvuotis juhliaan sukulaistensa, ja suureksi riemuksemme myös yhteisen harrastuksemme kautta oppimaan tuntemiemme loistavien pystykorvaharrastajien kanssa Pyhäjoen Palosaaressa. Pystykorvaharrastajiin olemme saaneet mahdollisuuden tutustua pääasiassa koetoiminnan kautta. Tämä olkoon esimerkkinä kaikille. Kannattaa ehdottomasti ja estottomasti lähteä mukaan kaikenlaiseen Suomenpystykorvaan (Karjalankarhukoiraan) liittyvään toimintaan. Itse olen heti vähän jalkaa oven väliin saatuani koittanut kaikella lailla ja kaikissa tilanteissa kehua kaikille, miten paljon mukavampaa jo entuudestaankin mukava harrastus on, kun sen saa jakaa itselle rakkaiden kanssa. Tämä näyttää tuottaneen tulosta. Ison osan juhlaväestä muodostivat pystykorvapariskunnat. Iso ilo silmälle ja mielelle. Kaikilla heillä suhteellisen paljon kaiken kattavaa elämää jo takana, mutta ilmeistä ja eleistä päätellen paras osa elämää vasta edessä.

Juttu aiemmilta ajoilta:

Olin suunnitellut pystykorvan laittoa jo useita vuosia. Kun se viimein tuli todeksi oli tilanne, että minä reilu kaksi vuotiaan tyttäreni kanssa läksimme hakemaan lehti-ilmoituksen perusteella löytämääni viisikuukautista narttupentua. Itse olin pentua käynyt kerran aiemmin itsekseni katsomassa. Tunsin n. 40 km mittaisen tien, tiesin pennun kasvattajat ja olin pentua kerennyt tytölleni jo kehuakin. Kehuminen ja muutoinkin kertominen Suomenpystykorvasta oli sikälikin tärkeää, että tyttöni oli syntynyt ja viettänyt siihen astisen elämänsä Rottweilereiden keskuudessa.

Pystykorvan ja tyttöni ensitapaaminen on jäänyt iäksi mieleeni. Ei pienintäkään ennakkoluuloa, ei vähäisintäkään varautuneisuutta kummankaan taholta. Näin se menee kun kemiat toimii. Tyttöhän ei sitä sen kummemmin tajunnut, eikä hänen tarvinnutkaan, mutta minä tajusin, oikeammin vaistosin. Pystykorva tietää heti ensi hetkestä mistä on kyse. Olisinpa minä ollut yhtä viisas kuin tuleva koirani, ja tiennyt miten tulee toimia. Vaan enpä ollut, ja minulta meni loppujen lopuksi seitsemän vuotta, ennen kuin satojen ja taas satojen tilanteiden ja sattumusten summana minulta viimein paloi käämi. Silloin viimein uskalsin minua aina pelotellun välirikon uhallakin puhutella pystykorvanarttuani asiaan kuuluvilla sanoilla ja tavoilla.

Tuo aika ennen tuota seitsemäntenä vuonna tapahtunutta ”heräämistä” on pystykorvaharrastuksessani aikaa, jonka soisin (toivoisin) jokaisen harrastajan kokevan. En siksi, että se olisi ollut kokoaikaisesti mitenkään erityisen mukavaa, ja varsinkaan välttämätöntä, vaan siksi, että sen koettuaan on mahdollista oppia tietämään mitä on elämä Suomenpystykorvan ehdoilla. Se antaa paljon, etenkin pitkillä jahtireissuilla. Se antaa saalista ja koiran aikanaan väsähdettyä hetkeksi myös tietynlaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Se aika (14 vuotta), jonka olen saanut pystykorvieni kanssa elää ja kokea tuon ensimmäisen seitsemän vuoden jälkeen, on kuitenkin minulle ollut sitä ainoaa oikeaa ja todellista pystykorva-aikaa. Se, että olen ensimmäisen koirani jälkeen tehnyt seuraaville selväksi tiettyjä yhteiselämää helpottavia asioita, on ollut asiassa ratkaisevan tärkeää. Se ei ole laimentanut yhdenkään koiran metsäveriä, eikä tehnyt niistä millään muotoa pehmeämpiä. Voisipa sanoa, että toisin päin. Ne eivät enää pelkää ketään, eivät edes isäntäänsä.

Ja mitäpä olisi Pystykorvamies ilman runoa, ei mitään, eli

RUNO

Pystykorvamies kirjoittaa, he is back.
Mahtaakohan tuo tietää kesää?
Oli aikoinaan kondomi, nimeltä blackjack.
Mahtaakohan tuota tarvita enää?

Täytti vaimo mulla viiskyt.
Ei oo hän vielä vanha ei.
Mulla eessä vielä monet jytkyt.
Paikat kaikki kunnossa hip hei.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja peija04 » 19 Heinä 2015, 13:03

OSA 2

Kävinpä tuossa äsken erään mieluisen ystäväni kanssa mielipiteenvaihtoa metsästysseuratoiminnasta. ”Yllättävästi” eniten keskusteluaikaa kuluttanut aihe oli ns. talkoomaksu. Sille löytyi yllättävän monta argumenttia niin puolesta kuin vastaankin. Meiltä molemmilta, ja ihan hyvässä hengessä.

Keskusteltiinpa myös itse talkooperinteestä. Mitä se on ollut, miksi se aikanaan syntyi, mikä on ollut sen merkitys, mitä se on nyt ja miksi siitä vieläkin puhutaan ja siihen vedotaan, vaikkei sitä enää sen perimmäisessä mielessä ole olemassakaan. Ja miksei ole? Helppo vastaus; siksi koska yleisesti (yhteiskunnan (verottajan) taholta) on näin haluttu. Ilmaisia lounaita ja korvauksetonta työtä katsotaan hyvin karsaasti. Sääli ja anteeksiantamaton virhe päättäjiltä. Oli hyvää keskustelua, jossa lopputulemana oli vilpitön kaiho sinne jonnekin entiseen.

Tähän hetkeen liittyvä juttu:

Sain viimein, yli kaksikymmentä vuotta sitä suunniteltuani, aikaiseksi ilmoittautua ja osallistua puukontekokurssille. Siitä Luojalle (uskonnon suuntauksesta riippumatta) suuri kiitos. Pitkämielisyys ja maltti ovat edelleen kunniassa, ja arvostuksessa. En tarkoita että minun kohdallani, vaan niin kuin näin yleisesti.

Olen minä jonkin muun kurssinkin eläessäni käynyt, mutta ne kaikki on parempi tässä vaiheessa unohtaa, Tekun pääsykokeisiin valmistavaa kansalaisopiston matikan kurssia kenties lukuun ottamatta. Ja sitäkin vain siksi, että se todennäköisesti auttoi minua kohtuu hyvään suoritukseen ko. kokeessa, ja mahdollisti sitä kautta osallistumisoikeuteni tähän ns. parempiosaisten maailmanmenoon. Tottahan joka tapauksessa on, että suomalainen mies ei ole mies eikä mikään, jos ei pysty rakentamaan itelleen omakotitaloa tai vähintään kesämökkiä, ja vielä tärkeämpänä kriteerinä, jos ei kykene tekemään itse omaa puukkoaan. Metsästäjän kohdalla tästä asiasta ollaan erityisen tarkkoja. Ja mikäpä se on suomalaisen miehen omatekemänsä talon tai mökin kuistilla saunavihtaa itse tekemällään puukolla viimeistellä. Siinä sitä on rintaa röyhistävää idylliä kerrakseen. Kyllä kehtaa emännän viereen lauteille peinempienkin vehkeien kera kiivetä.

Tilastollisestihan edellä mainittu ikävä kyllä tarkoittaa, että suomalaisia miehiä, jotka olisivat jotain, on kovin vähän. Totuus ei tällä lailla äkkikuultuna suurinta osaa suomalaisista miehistä miellytä, eipä tosiaan. Enemmistöön joudun tunnustamaan kuuluvani itsekin, puukkokurssin käymisestä ja siellä tehdyistä puukoista huolimatta. Taloja ja mökkejä olen toki rakentanut, useitakin, vaan en vielä yhtään itelle. Jospa sitä vielä joskus saisi alettua?

Oli siis tosi hyvä kurssi. Hyvä opettaja, hyvä porukka ja motivaatio kohallaan. Joka ilta täytyi puoliväkisten lopettaa puuhastelu. Tämän on ihan pakko tarkoittaa, että kurssipäivät lasketaan mettäpäivien jatkoksi sinne ns. lisäpäivien joukkoon. Ja vaikkei laskettaisikaan, nuorruin pitkän pätkän huomatessani kuuluvani edelleen ”kädellisten” joukkoon.

Juttu aiemmilta ajoilta:

Ajeltiin kerran uutena pitkin pohjois-karjalaisia metsäautoteitä ja etittiin laavupaikkaa. Meillä oli viikon luvat ja tarkoituksena löytää kunnon paikka, ja tehä sinne oikea kunnon laavu. Alla oli uuenkarhea pakettivolkkari satakakstoista heppasella pensakoneella ja peremmalla sisustuksella. Oli kiva päästellä. Sora vain pöllysi, kun kurvailtiin menemään. Stereiosta taisi laulaa Gösta, ”minä lähden Pohjois-Karjalaan, vaihdan farkut verkkarihousuun…”.

Kohta tultiin risteykseen, josta erkaantui uuen näkönen tie. Eikun pakki päälle ja kahtomaan mihinkä tie johtaa. No sehän johti parin kilometrin päässä olevaan silmukkaan, eli ei oikeastaan mihinkään. Sehän vaan meille sopi, ja siksikin, kun metsä näytti sillä kohtaa oikein houkuttelevalta. Tietä ei näkyny meijän kartassa, mutta suurinpiirtein niillä paikkeilla piti kartan mukaan olla pieni lampi. Eikun kaljapullot auki, vajaa puolivuotias rottweilerin pentu takapaksista juoksemaan ja ehtimään lampea. Lampihan löytyi, ja varsin kaunis sellainen, noin kolmensaan metrin päästä. Kerrassaan hyvä paikka, tuumasimme molemmat, ja Karpaletti pullon korkki narahti auki. Kohta jo paarustimme hiki päässä auton ja lammen väliä, eikä aikaakaan kun melkoinen määrä erinäisiä varusteita ja tarvikkeita oli vaihtanut paikkaa. Väliin tietenkin huilattiin, otettiin toisetkin kaljat ja maisteltiin hyvää Karpalettia.
Jatkuu seuraavassa osassa.

RUNO

Pystykorvamies puukkojunkkari,
mieli korkeella ajatus verevä.
Kateena kärvistää puukoton -piip-,
tuppi kiiltävä kampe terävä.

Lähtivät he Lieksaan metille,
oli tarkoin laadittu etiketti.
Vaan kuis kävikään setille,
mahtoiko maistua Karpaletti.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja peija04 » 24 Heinä 2015, 22:26

PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART II, osa 3

Tähän hetkeen liittyvä juttu:

Tuli käytyä viimeisen kahdeksan päivän aikana neljä kertaa saman koiran kanssa eläinlääkärissä. Tämä on 547 kertaa enemmän kuin normaalisti vastaavana aikana. Normaali tilanne meillä on aikuisten koirien osalla ollut yksi kerta kolmessa vuodessa. Pevisa ym. tarkastukset tietenkin lisäksi, mutta ne eivät ole sairauden hoitoa. Ne ovat satsaus tulevien koirien ja koirasukupolvien entistäkin parempaan terveyteen ja vähempiin lääkärissä käynteihin, eikä niitä näin ollen voi, eikä pidä huomioida rasitteena. 547 kertaa enemmän tarkoittaa 547 kertaa enemmän kuluja, vaivaa ja huolta. Tässä yksittäisessä tapauksessa kerroin on yksistään lääkärikulujen osalta koko lailla sama summa, kuin kuluneet eurot, tähän mennessä. Vaivan takia ei kannata itseään enää enempää vaivata, ja huolta ei voi rahassa edes mitata. Varsinkaan kun kyseessä on nuori ja erittäin paljon lupauksia jo kerennyt antaa narttu.

Tilanne alkoi viime torstaiaamuna, kun aamukusella koiria käyttäessäni huomasin nuoremmalla nartullani outoa turvotusta kaulassa oikealla puolella heti leuan alla. Kutsuin koiran luokseni ja tutkin tilannetta. Kaulassa oli lähes kananmunan kokoinen kiinteä sisällöltään pehmeähkö paise. Paisetta ei varmuudella ollut vielä keskiviikkoiltana, eli se oli ilmaantunut yhden kesäisen yön aikana. Tämän jälkeen välittömästi kapula käteen, ja pienen surffailun jälkeen kello kahdeksaksi Kuusamon eläinlääkäriin. Diagnoosina jokin paikallinen tulehdus, oireiden ja sijainnin perusteella todennäköisesti sylkirauhanen. Hoitona antibioottikuuri, kipulääkkeitä ja jatko-ohjeeksi; jos tilanne ei parane neljän päivän sisällä, niin uudelleen lääkäriin.

Ei tarvinu oottaa neljää päivää, sillä jo perjantai-iltana noin yheksän aikaan ollessamme tulossa Kuusamosta kotiin, meni Eeva Taivalkosken ABC:lle pysähdyttyämme (normaalisti painan ABC:n kohdalla kaasua) takapaksille antamaan koiralle lääkettä. Kohta kuului puolihätäinen äännähdys; tuleppa Olli kattomaan. Paise oli ”räjähtänyt” ja koko koiran etupää oli värjäytynyt punertavaksi verensekaisesta nesteestä. Taas kapula käteen ja etsimään lääkäriä. Jonkin ajan kuluttua sellainen omaksikin yllätykseksi Oulusta, eli kotimatkaltamme löytyikin. Yhentoista aikaan oltiinkin sitten taas lääkärissä. Diaknoosina ”mätäpaise”, jossa kolme itsestään auennutta reikää ulospäin ja ainakin yksi suuonteloon päin. Saattaa olla sylkirauhasen tulehdus, jonka kerroin aikaisemmalla käynnillä tulleen esille, mutta ei ole ollenkaan varma. Ko. alueella on kuulemma paljon muitakin rauhasia. Hoitona uudet antibiootit ja ”tervetuloa uudelleen” jos tilanne ei muutu parempaan. Mätäpaise-arvio ja antibioottien vaihtopäätös oli tapahtunut neulalla imetyn ”paisenesteen” silmämääräisen arvioinnin ja haistelun perusteella. En ollut aivan tyytyväinen, mutta milloinkapa minä olisin ollut. Eikun puolipökertynyt (nukutusaineesta) koira kyytiin ja kotia.

Sunnuntai-iltapäivällä oltiin pihalla ja nautittiin tänä kesänä totuttuun tapaan kauniista kesäpäivästä. Koirat olivat myös. Kohta ”potilas” tulla lekkasee luokse häntä heiluen. Ja taas koko rintapuoli märkänä verensekaisesta nesteestä. Otin koiran käsiini ja puristelin paisetta. Nestettä tuli tietenkin lisää paiseeseen auenneesta reiästä. Neste ei haissut mädälle, pikemminkin hieman makealle. Maistaa en tohtinut. Vietiin koira suihkuun, jossa edelleenkin puristelin paisetta, ja sain sen mielestäni melko tyhjäksi. Mieleni vähän huojentui, kuin myös osaltaan hieman selkeytyikin, mutta en edelleenkään ollut tyytyväinen, en todellakaan.

Paise alkoi pikkuhiljaa täyttyä uudelleen ja keskiviikkoaamuna katsoin parhaaksi olla jälleen yhteydessä ”asiantuntijaan”, nyt jo kolmanteen. Kerroin puhelimessa tilanteesta ja tähänastisesta hoitohistoriasta. Lääkäri oli kanssani samaa mieltä, että kannattaa tulla näyttämään. Iltapäiväkolmelta oltiin vastaanotolla ja kohta jo odoteltiinkin koiran taintumista. Toisen kerran viiden päivän sisään. Kysyin itselleni tyypillisen epäileväisenä, että eihän tästä ole koiralle mitään haittaa / vaaraa. Ei siitä pitäisi olla, vastasi hän. Olin samaa mieltä. Samaa mieltä oltiin myös siitä, millekkä tällä kertaa alettaisi. Paiseeseen tehtiin n. 1,5 cm mittainen viiltoavanne, jonka kautta se päästiin tyhjentämään kunnolla ja ”huuhtelemaan” puhtaaksi. Avanteeseen jätettiin ompeluvaiheessa dreeni, tässä tapauksessa kumiputkilo, jota pitkin paiseonteloon mahdollisesti edelleen muodostuva neste pääsisi poistumaan. Hoito-ohjeena tilanteen seuranta niin, että mikäli vuoto lakkaa perjantaihin mennessä, vastaanotolle dreenin poistoon, viimeistään kuitenkin maanantaina. Juteltiinpa myös kaulurin laittamisesta estämään koiran jaloiksi pääsy nyt tehtyyn haavaan.

En kuitenkaan säälistä koiraa kohtaan koskaan laittanut kauluria. Kokeilin hellempiä konsteja kuten sidetaitoksia ja teippiä, haavasukkaa ja putkihuivia. Eikä minun tarvinnut treenin poistoonkaan perjantaina (tänään) lähteä. Koira poisti sen omatoimisesti jo torstai-iltana. Kukaan ei tiedä miten, mutta ollessamme Eevan kanssa torstai-iltana katsastamassa paikallista hillatilannetta, soitti poikamme, ja kertoi löytäneensä olohuoneen lattialta epäilyttävästi koiran kaulassa aiemmin pilkottanutta kumiputkiloa muistuttavan esineen. Mieleni kuohahti ja kirosin melko rumasti. En muille vaan itselleni, ja hellyydelleni. Miksi säälin koiraa, enkä laittanut kauluria. Nyt on edessä ties mitä. Onko osa putkilosta jäänyt juuri eilen ommellun haavan sisäpuolelle jne.? En tosiaankaan ollut tyytyväinen, tällä kertaa etenkään itseeni.

Palattiin ajastamme kotiin, ja katsottuani treeniä oloni hieman tasaantui. Olin melko varma, että se oli tullut kokonaan ulos. Joka tapauksessa tuli todellinen tarve soittaa heti perjantaiaamuna lääkärille. Näin tapahtuikin, ja Eevalla oli mahdollisuus lähteä yheksitoista taas kerran lääkärin pakeille. Lääkäri oli samaa mieltä, Eevan näyttäessä hänelle treeniä, että putkilo oli tullut kokonaisena ulos. Muutoinkin tilanne näytti hänen mielestään olevan kokolailla hyvä. Treenin ulostulolreikä oli umpeutunut itsestään, eikä nestettä enää näyttänyt kertyvän. Hoito-ohjeena tilanteen seuranta ja mikäli tilanne pahenee, yhteydenotto kirurgian erikoislääkäriin, joka voi / kykenee tarvittaessa suorittamaan sylkirauhasen poistoleikkauksen.

Mitä tämä tämän kertainen pikku vastoinkäyminen (joka ei välttämättä ole läheskään vielä päätöksessä) palautti karvaalla tavalla mieleeni? Sen, että kaikkea saattaa sattua ja tapahtua, ja sen, että se sattuu, kuten ennenkin, juuri kun luulee kaiken olevan parhain päin. Ja sen, että sääli vika asiassa on todellakin sairautta, tai ainakin lopputuloksen kannalta pelkästään haitaksi. Lisäksi vahvistui käsitys, että ihmisiä ne ovat lääkäritkin, niin eläin- kuin ihmiskin-. Ja syvimpänä syvimmistä, että taasko joutuu luopumaan. Mutta onneksi myös sen, että kaikesta huolimatta olen saanut, ja saan olla edelleenkin mukana ja tekemisissä maailman hienoinpien koirien ja harrastuksen kanssa.

Juttu aiemmilta ajoilta:

Anteeksi, jatkuu vasta seuraavassa numerossa.

RUNO

Kuinka paljon elämä antaakaan,
sitä en saata ymmärtää.
Miks epäilys mua kiusaa vaan,
taas jäänkö ilman ystävää.

Mikä on oikein mikä väärin,
kuka tietää kuka määrää.
Tietääkö joku muu paremmin,
mikä oikeaa mikä väärää.

Miks tää kaikki mulle annetaan,
epäilläkö vai luottaa vaan.
Jos joudun silti luopumaan,
muistanko kiittää jos jatkaa saan.
Olli Silvennoinen

Kytösavu
Viestit: 1805
Liittynyt: 15 Elo 2004, 18:38
Paikkakunta: Lapua
Viesti:

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja Kytösavu » 25 Heinä 2015, 09:35

Anteeksi kommentointi hajatuspalstalle, mutta muillekin tiedoksi vastaisuuden varalle...
Olisi pitänyt heti tehdä reilu avanne ja puhdistaa sisältäkin tulehduspesäke. Kerran näin hevosella samanlaisen, onneksi oli pätevä lekuri, viilti ison haavan paiseeseen, ja tunki kätensä sinne kokonaan putsatessa pesäkkeen. Olihan hurjan näköinen hoito, mutta kuulemma pakollinen. Paikka oli muuten sama tuolla hepallakin.
Rähkyyttä suunnitellessa kannattaa miettiä, vaikuttaako se muiden elämään ja jättää tekemättä.
pekka.salomaki(at)gmail.com

J-Puukko
Viestit: 13
Liittynyt: 01 Huhti 2008, 10:11
Paikkakunta: Varkaus

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja J-Puukko » 27 Heinä 2015, 08:27

Anteeksi, toinen kommentti. Ettei vaan olisi kyyn purema. Vähän samanlaiset oireet oli meidän nartulla, joskus aikoinaan, tosin lääkäri teki eka kerralla ison avanteen ja huuhteli sen silloin hyvin.
Janne Männikkö

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja peija04 » 04 Elo 2015, 11:42

Ei tarvitse kommentteja anteeksipyydellä. Antaa tulla vapaasti vaan.

PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART II, osa 4

Tähän hetkeen liittyvä juttu:

Monikulttuurillisuus on muotia. Ainakin sanana. Ainakin mediassa. Asiaa puolustetaan erittäin näyttävästi ja huomionhakuisesti. Vastustajat tekevät samoin, ja ovat ottaneet käyttöönsä myös melko radikaaleja keinoja. Kuinka moni oikeasti tietää mistä on kysymys, ja mitä on missäkin tilanteessa puolustamassa?

Asian puolesta järjestetyt mielenosoitukset olivat varmaan konsertteineen ja muine oheisviihdykkeineen ihan mukavia tapahtumia ja hyvää ajankulua. Ainakin ”ansaitulla” kesälomalla oleville opiskelijoille ja kohtuupalkkaisille kaupunkilaistyöntekijöille, ja henkilöille joiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema on joistain muista syistä tai jopa ansioista ns. hyvällä mallilla. Kuinka paljon näihin muutamassa suurimmassa kaupungissa, vihertävän sävyisiin ja sateenkaarisukkaisiin, lippuja ja banderolleja innoissaan heilutelleisiin joukkioihin kuului tavallisia suomalaisia?

Vastustajat pukeutuvat edellisiin nähden erilailla, melko selvästikin. Onko pukeutumisessa ja siihen olennaisena osana liittyvässä koristelussa kyse tarpeesta erottua nimenomaan monikulttuurillisuuden kannattajista, vai kenties jostain muusta, vain kenties kaikesta muusta? Hekin ilmeisesti viihtyvät järjestämissään tilaisuuksissa. Heistä on hauskaa tehdä pahaa niille jotka ajattelevat erilailla. Isolla porukalla on mukava hakata viattomia ihmisiä, ja puukottaminen se vasta mukavaa onkin. Kuinka moni tavallinen suomalainen ottaa osaa tällaiseen touhuun?

Koiramaailmassakin keskustellaan monikulttuurillisuudesta. Muutama iso koiramaa, Suomi mukaan lukien, on ilmoittanut vastustavansa, tai ainakin paheksuvansa kansainvälisen Kennelliiton päätöstä myöntää vuoden 2019 Maailman Voittaja-koiranäyttely Kiinalle. Perusteeksi vastustamiselle kerrotaan Kiinassa harjoitettava Suomen koirakulttuurista poikkeava koirakulttuuri. Kiinan koirakulttuuri ja sen kehityshistoria on niin ajallisesti kuin määrällisestikin mitattuna aivan eri luokkaa omaamme verrattuna. Silti me näytämme täällä tietävän mikä on oikein, ja mitenkä myös heidän tulisi toimia.

Pystykorvaharrastuksessakin törmää monikulttuurisuuteen. Vihreät ovat monikulttuurisuuden puolestapuhujien terävintä kärkeä. Kun tulee puheeksi eräperinne ja metsästys puuhun haukkuvalla koiralla, loppuu kulttuurihistoriallisten tosiasioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen siihen paikkaan.

Monikulttuurillisuus on oikein ymmärrettynä, ja varsinkin asiassa oikein toimittuna pelkästään hyväksi. Uskon, että ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista on samaa mieltä. Väärin ymmärrettynä, ja varsinkin asiassa väärin toimittuna siitä seuraa katastrofi. Lähes kaikki käydyt ja käynnissä olevat sodat ovat seurausta monikulttuurisuuteen liittyvistä lieveilmiöistä.

Miten siis asiassa tulisi toimia? Yksi hyvä tapa voisi olla, että elää itse sillä lailla ettei aiheuta muille harmia ja antaa myös toisille mahdollisuuden elää samalla lailla, mutta omalla laillaan.

RUNO

Pystykorvamiehen silmissä hohde,
metsässä kulkee hakee rauhaa.
Vihreänmiehen vihan kohde,
tuokin vaan koiransa haukkua pauhaa.

Tilanne toinen vailla vihaa,
yhteinen hetki tunnelmaa syvää.
Lasissa viini lautasella lihaa,
jo vihreäkin tuumaa ompa hyvää.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja peija04 » 17 Elo 2015, 22:45

PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART II, osa 5

Olen kuullut mutkan kautta (ja tulen todennäköisesti kuulemaan jatkossakin kaikenlaista), että nuoria koiria pelotellaan viemästä Lapin yläperärille metsään. Ainakaan irti ei koiraa kannata päästää, koska siellä saattaa olla kaikenlaisia hiiriä ja myyriä ja ties mitä pikkuelukoita, joiden pääasiallisena tarkoituksena on vain ja ainoastaan kiusata nuoria ja kokemattomia pystykorvia, ja houkutella ja harhauttaa koirat pois varsinaisesta tehtävästään haukkua isännälleen lintuja. Voi, voi, ottakaa tämä tosissanne kaikki sinne aikovat. Käykää vain omilla alueillanne, ja sielläkin vain pikkulenkkejä. Vaikkei siellä tunnetusti lintuja olekaan, laillisesta metsästysmahdollisuudesta puhumattakaan, ja etenkin koska paikalliset sudet tarvitsevat joka tapauksessa ruokaa itselleen ja söpö söpö sööteille pennuilleen. ”Erkule” teidän kanssanne, ja kerrotte miten omat koiranne, kun niitä oli niin ja niin paljon silloin ja silloin, menivät pilalle. Voi Erkulen Erkula, kerta kaikkiaan. Menivätkö ne pilalle, ja jos menivät, niin menivätkö sen takia, että silloin ja silloin oli sitä mitä oli?

Itellä oli (on edelleen) Peijakkaan Kettutyttö niminen koira juuri tuolloin, kun niitä oikeesti oli, noin nelikuukautinen. Oltiin hyvien ystävien kanssa Norjassa kalareissulla. Penikka (oli salaa mukana, älkää kertoko kenellekään) oli äsken saanut luvan alkaa liikkumaan leikatulla jalallaan, eikä näin ollen ollut aivan parhaassa tikissä. Mutta voi, voi sitä riemua kun ”hän” sai näihin maassa ja osin maan alla eläviin otuksiin tutustua, ja niiden kanssa neljä päivää tuohuta. Koko hereillä oloaikansa se p rse pystyssä kaivoi ja räkytti niitä. Erinomaista oppia, sanon minä kokemuksesta. Samaa sanoi aikanaan Suomen ja Ruotsin käyttövalioni (Kettutytön emänemä) kasvattaja, kun kertoi, että ko. koirani emä kaiken kesää kaivoi myyriä lähipellosta. Se oli hänen mielestään koiralleen, sekä tietenkin myös pellolle, vaan hyödyksi ja hyvää terapiaa jahtikauden ulkopuolisena aikana. Olen jo pitkään ollut äskettäin kuolleen ko. henkilön kanssa samoilla linjoilla, monessa muussakin asiassa. Olkoot nämä ”jälkiviisaat” mitä mieltä haluavat.

Koiran kanssa, jonka lääkärireissuista aiemmin kerroin, on käynyt kuten pelkäsinkin. Lääkärissä käynnit, ja heidän toimintansa taloudellinen tukeminen ovat vähintään tuplaantunut. En lähde tapahtumia sen tarkemmin kuvailemaan, mutta leikattu on jne. Syykin lopulta löytyi. Koiran kaulakudoksesta löytyi leikkauksessa, jota lähdettiin tekemään tarkoituksena poistaa sylkirauhanen, noin viiden sentin mittainen heinänkorsi. Mistä ja miten se oli sinne joutunut ei selviä ikinä. Koira on ollut leikkauksien jälkeistä ”horkkaa” lukuun ottamatta oikein hyvässä kunnossa, mikä on edesauttanut oman henkisen tasapainon säilymisessä, ja välttymisen turhilta syyttelyiltä. Toiveissa on, että vielä tänä syksynä päästään yläperälle myyränpyyntiin.

Jo aiemmin kerrottuun myös sen verran, että mielenosoituksista näyttää tulevan tämän päivän mitään tekemättömille vihreähuivisille sateenkaarisukkaisille ihan omaa sovellusta olevaa ”leipää ja sirkushuvia”. Peukut pystyyn vaan kaikki joutilaat. Nyt näyttää olevan vuorossa ”oikeutta Helsingissä yliajetulle”. Voi jestas sentään. Samaan aikaan ilmoitettiin Kiinassa kuolleen reilusti yli 100 ihmistä jossain paikallisessa pikku räjähdyksessä, ja välimerellä tukehtuneen yli 40 kaikki rahansa paremman tulevaisuuden eteen ”sijoittanutta” matkustusvälineenään olleen ”huvipurren” ruumaan. Vaan eipä siinä, mieltähän saa ja kannattaa aina kun mahdollista osoittaa. Etenkin pikkupäissään, hyvässä seurassa ja maha täynnä maahanmuuttajalta alle omakustannushintaan naama virneessä kovan tinkaamisen päätteeksi ostettua kebab-herkkua.

Tähän hetkeen liittyvä juttu:

Sain olla pari viikkoa sitten Kiimingissä (nykyään Oulua) eräällä kansakoululla vetämässä LINT-palkintotuomari-kurssin. Kurssi oli osallistujamäärältään todennäköisesti kaikkien aikojen suurin. Ensikertalaisia oli mukana 28 ja kertaajia 15. Oli asenne kohdallaan, niin kurssilaisilla kuin vetäjälläkin. Suureet kiitokset kaikille osallistujille, ja ensikertalaisille potkua suorittaa harjoittelut pikapuoliin alta pois. Tällainen määrä uusia tuomareita olisi loistava ja varsin tervetullut juttu. Loistava juttu on myös se, että yhteisöllisyys ja kerho-henki oli ”läsnä” koko tilaisuuden ajan, ja aistittavissa myös sinne pöydän toiselle puolelle. Tästä se nousu alkaa, ja meillä Suomenpystykorvan omistajilla / harrastajilla on vain ja ainoastaan opiksi otettavaa. Kuten aiemmin kirjoitin, monikulttuurisuus on vain ja ainoastaan hyväksi oikein ymmärrettynä ja toimittuna.

Juttu aiemmilta ajoilta:

Jatkoa osasta 2.

Ilta meni ja yö alkoi lähestyä. Meillä oli hommat hyvällä mallilla, sillä kaikki oli hyvin suunniteltu, eli puoliksi tehty. Tekeminen oli tosin päätetty jättää huomiselle, yhteisellä päätöksellä. Koirat, minun pentu- rotweilerini, ja kaverini länsi-laika ja musta labbis olivat päätöksenteossa mukana. Nekin halusivat nyt vain nauttia elämästä. Nauttiminen on tunnetusti kuitenkin melko raskasta hommaa, ja väsyhän siinä ennen pitkää tuli ja tainnutti koko sakin autuaaseen uneen. Nukuimme kaikki verrattomat yöunet, me ihmiset makuupusseissamme ja koirat kuka missäkin, mukaan varaamamme pressut niin allamme kuin päällämmekin.

Aamulla, en muista tarkkaa aikaa, heräsin ja katselin ympärilleni. Jokunen sääski, kolme minua tarkkailevaa koiraa ja vieressä kuorsaava kaveri olivat ensimmäinen havaintoni. Seuraava havainto oli edessä alarinteen puolella höyryävä lampi ja päidemme takaa ylärinteen puolelta nouseva aurinko. Ah ihanuutta, olimme siellä mihin olimme olleet menossakin, ja kaikki näytti hyvälle. Päällämme oleva aamukasteen märäksi kastelema pressu tosin kahisi hieman häiritsevästi liikahtaessani, mutta ei se, eikä lievähkö eltaantuneen maku suussa, eikä alkamistaan ilmoitteleva päänsärkykään pystynyt pilaamaan hyvää huomentani. Kelailin hetken edellisillan tapahtumia, ja totesin kaverini illalla kastuneiden sukkien kuivuneen niille varta vasten viritetyllä narulla. En saattanut tarkoin muistaa minkä väriset ne olivat aiemmin olleet, mutta nyt ne olivat mustat, tarkemmin mattamustat ja ikään kuin jonkinlaisen karstan peitossa. Yösijamme edessä näytti olevan pelottavan suuri alue, jossa mitä todennäköisemmin oli äskettäin pidetty melko vankkaa tulta. Kaverini sukissa olevan karstan syntyhistoria alkoi pikkuhiljaa valjeta mielessäni.

Jatkuu seuraavassa osassa.

RUNO

Onneton piski sehän kaivaa hiiriä,
vierestä pyrähtää viheltävä pyy.
Jo tanssii äijä vihaisena piiriä,
maata potkii tämä on teijän syy.

Äijä viisaana päättää koiraansa opettaa,
vaan eikös karkkoa koppelo puusta.
Ehkä parempi on tänään lopettaa,
koira ihmeissään roikkuu häntä suusta.
Olli Silvennoinen

peija04
Viestit: 264
Liittynyt: 27 Heinä 2011, 14:48

Re: PYSTYKORVAMIEHEN KESÄHAJATUKSIA PART 2

Viesti Kirjoittaja peija04 » 31 Loka 2015, 16:18

PYSTYKORVAN KESÄHAJATUKSIA PART II, osa 6

Kesä meni yllättävän nopeasti, tai ei oikeastaan vain kesä, vaan myös syksykin. Vaikka ei se todellisuudessa, ja tarkemmin ajatellen yllättänyt, meinaan ajankulu. Aika on mennyt jo vuosia sellaista kyytiä, ettei perässä pysy. Siitä toisaalta tykkää, uusi syksy tulee aina entistä nopeammin. Siitä ei tykkää, koska syksy kuluukin aina vain nopeammin. Omalla laillaan se myös pelottaa. Elämä on mukavaa, mutta sen kesto on rajallinen. Olisi vielä niin paljon mentävää ja tehtävää. Osuvatko valinnat aina vain vähenevässä ajassa kohdalleen?

Kesähajatuksista, joita otsikon alla on ollut tarkoitus julki tuoda, ei tosiaankaan voi enää puhua. Toistakymmenen asteen pakkasia on aamuisin koettu, ja lumikin oli jo toistamiseen maassa, kun eilen yläperältä kohti kotia lähdettiin. Lähdössä oli haikeutta, mutta myös yhdenlaista hyvänolon tunnetta. Pari päivää olisi ollut vielä mahdollista kulkea, mutta järki vei voiton. Toiminnassa, kaikessa toiminnassa, alkoi olla väsymisen ja puolipakon tuntua. Vaikka linnunpyyntiaika on surkean lyhyt, on se todellisuudessa yhteen putkeen urakoituna aika pitkä. Syksylle asetetut tavoitteet, oikeammin toiveet, täyttyivät vähintäänkin tyydyttävästi. Nuoret koirat, joiden kanssa itse tykkään kulkea, kuten teinkin, menivät kovasti eteenpäin, ja kaverit kuskasivat kohtuu menestyksellä ns. vanhaa koiraa. Hyvillä mielin jäädään odottamaan ensi syksyä, joka tulee todennäköisesti taas pikimmin kuin oikeastaan haluaisikaan.

Paljon oli mielenpäällä sanottavaa ja kirjoitettavaa. Sanotuksi ja kirjoitetuksi ei paljon saanut, siitä pahoittelut. Oli milloin mitäkin. Muuta tekemistä, väsymystä, motivaation puutetta jne. Toivottavasti saa yrittää joskus, vaikka jo ensi kesänä, uudelleen hajatella kaikenlaista. Ei muuta kuin kaikkea hyvää kaikille, ja yritetään ottaa jaksamisemme ja mielenkiintomme mukaan osaa ajankohtaisiin harrastustamme koskeviin asioihin.

RUNO

Onko mukavampaa kuin elämä itse,
lähteä nauttia mennä, antautua kokemaan?
Silti pelkojen hämärissä päätepiste,
mielikö pakottaa, käskee ennalta hokemaan?

Vuodet toisiaan seuraa, asiat toisiaan toistaa,
into palo nautinto, kaipuu ikävä haikeus.
Elo ylenee selkenee, kaikkeus kauniina loistaa,
hyvyys laupeus armo, helpottuu elämän vaikeus.
Olli Silvennoinen

Vastaa Viestiin