Erämaan kulkija

[Rukajärven Tankkari]

Koiran haukku kaikuu kirkkaassa aamupäivän pakkaskelissä, haukkusarjat päättyvät ikään kuin kiljahdukseen jatkuakseen taas uudelleen ja uudelleen. Ympäröivät vaarat ja läheinen tunturi vastaavat kaiullaan, miehellä on levoton olo jännitys hiipii vatsanpohjaan ja kaikuvat haukahdukset hyökkäilevät edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. ”Mikä ihme on haukussa kun noin päästää?” ihmettelee mies paarustaessaan kohti kaukana kuuluvaa punaisenkoiran laulua, ehkä hieman normaalia tarkkaavaisempana ja jännittyneempänä kiiruhtaa tottunut metsien kulkija, varoen astumasta oksien tai jäätyneiden mättäiden päälle ja tottumuksesta hidastaen jatkuvasti lähestyessään koiraa ja haukun kohdetta. Ääni kuuluu jo niin vahvasti että mies polvistelee kerta toisensa jälkeen ja kurkistelee tiheiden katajien ja kuusten takaa.. ei vieläkään, ei edes lähellä. Kuulas pakkaskeli tekee jälleen tepposet. Viimein vilahtelee pystykorvan heiluva häntätupsu puiden välistä, kulkija polvistuu parimetrisen kuusen taakse tarkkailemaan koiraa ja puuta jota se haukkuu, ”näytä nyt missä se on” jatisee mies mielessään samalla toivoen haukussa olevan eläimen liikahtavan ja paljastavan itsensä, arviolta sata metriä on koiraan matkaa mutta puusta ei mies keksi mitään. Koira haukkuu puun sivulla ja kävelee ikään kuin kahdeksikkoa samalla, aina kahdeksikon ääripäissä kuuluu kiljahdus, parin sekunnin tauko ja taas jatkuu kansalliskoiran tiheä laulanta. Aikansa kiikaroituaan ja ihmeteltyään koiran ennen näkemätöntä toimintaa lähtee kulkija huulet viivana pyrkimään puiden suojassa koiran vastakkaiselle puolelle puuta välillä kontaten avoimempia maastonkohtia, kun kuuluu tuttu ääni.. ukkometson kirvaa koiralle äkäisesti ja samalla mies huomaa linnun, metso kävelee vahvalla männyn pankaoksalla edestakaisin sadatellen koiralle, koira tekee puun alla kahdeksikkoa mukaillen metson liikettä ja kiihdyttää entisestään ääntään huomattuaan miehen. Noin kahdeksankymmentä metriä on matkaa puulle, kun mies nostaa kiväärinsä mättään päälle ja laskeutuu mahalleen, tietäen että nyt on jo vähän kiire jos meinaa linnusta illalla vellit keitellä.. juuri kun mies saa metson ristikkoon hyppää alueen valtakukko siivilleen ja koira säntää kimeästi vingahdellen perään.
Ensimmäinen reaktio purkautuu ääneen huulilta ”voi perrrkele” pärisee voimakkaasti kuusikossa, kun mies nostaa repun ja aseen takaisin selkäänsä samalla kuulostellen josko haukku jatkuisi jossain kauempana uudelleen. Pikkuhiljaa ahavoituneille ja pakkasenpuremille kasvoille kuitenkin karehtii vieno ja hillitty hymy, mielessään mies ihastelee koiran toimintaa, maaston jylhyyttä ja linnun komeutta. Harmitus väistyy ja pian koira saapuu morjenstamaan äijää samalla kertoen ”sinne se män Härkätunturin taakse”. Mies vilkaisee rannettaan todeten kellon käyvän vähän siuti kymmenen aamupäivällä, avaa kartan ja mittailee katseellaan aikansa. Toteaa päivän tulleen täyteen sillä onhan tämä jo neljäs päivä putkeen kun kulkija tallailee Naruskan erämaita parhaan kaverinsa kanssa. Kolme kilometriä autiotuvalle ja suorinta tietä toki jänkiä kierrellen mies tallustelee hiljoskellen välillä pysähdellen, koiran hakiessa näkymättömissä sopivin väliajoin milloin mistäkin suunnasta, yleensä takaa juosten miehen ohi ja ikään kuin kuitaten laskurin nollille. Viimein saapuu kulkija autiotuvalle, koira juoksee pihan korkeimmalla nyppylälle ja istahtaa terhakkaasti vahtiin kun mies riisuu repun ja aseen selästään nostaen ne portaan sivua vasten nojolleen, nostaa lakin päästä ja istahtaa pää höyryten alimmalle portaalle. Aurinko paistaa lähes lakipisteessä ja pakkasta pitää portaanpielen mittarin mukaan -12 astetta, melko pian vilu tavoittaa selkämyksen ja mies nousee portaat aukaisten ulko oven naristen samalla viheltäen lyhyen ja kimakan vihellyksen. Koira vilahtaa miehen ohi hypäten laverilla olevan makuupussin päälle ja alkaa pesemään itseään silmät puolitangossa nuokkuen.
Saunaan tulet, puiden teko, edellispäivän poikametson laitto lihoiksi ja lintuvelliainesten teko ottaa aikaa senverran, että ilta alkaa jo hämärtää. Saunan löylyissä kairan kulkija muistelee menneitä ja suunnittelee tulevia välillä hymähdellen ja ihan ääneen hymyillen, ”tämä se on sitä parhautta” takoo mielessä kun mies suunnistaa pihan hirsisaunalta takaisin tupaan, kohentaen kamiinan tulta ja kaataen teenväristä juomaa kuksan täyteen. Seuraava päivä on pyhitetty lepopäiväksi ja mies kumoaa kuksan jos toisenkin suomalaista leikattua konjakkia välillä puhellen koiralle, lauleskellen ja rustaten vieraskirjaan reissun tapahtumia. Jokunen selkäkeikkanaurukin tapaa illankoiton koiran kanssa vanhoja muistellessa, yksipuolista on puhelu mutta se ei miestä eikä koiraa haittaa, molemmat ovat onnellisia ja molemmilla on vakaa kunnioitus toista kohtaan. Illankähmässä mies kömpii koiran viereen laverille, koira tunkee kainaloon ja nostaa päänsä miehen rinnalle tuhisten ja lämmittäen siihen malliin, ettei makuupussia tarvitse sulkea tänäkään yönä. Niin taistelupari nukahtaa lasiovisen kaminan loimussa pimenevään iltaan uneksimaan seuraavista päivistä ja tulevista vuosista. Tämän reissun loppu häämöttää jo parin päivän päässä, mutta kaikki reissulla koetut onnistumiset, epäonnistumiset, pienetkin asiat.. ne syöpyvät mieleen, säilyvät muistoissa ja omalta osaltaan lisäävät tuota erämaan kaipuuta. Seuraavaa vuotta odotellen
Ati & Gubbe

[Uimonen]

Hieno kuvaelma!

[Pyrykoira]

Olipas mukavaa luettavaa.
Ryhdy kirjailijaksi Tuomisen jälkeen.