Metsämiehen joulu

[Rukajärven Tankkari]

Metsämiehen Joulu


Monasti nykypäivänä törmää juupas eipäs väittelyyn varsinkin metsästykseen liittyvissä asioissa. Välillä väitellään susista, välillä saalismääristä, koirista ja kaliibereista.
Seuraavassa kannanottoni kaikkeen edellämainittuun, tämä on virallinen ja ainoa totuus 
Kun kymmenen ikävuoden kieppeillä suoritin metsästyskortin, en tiennyt elämästä vielä mitään. Kuvittelin kaiken olevan rehellistä ja päivänvalon kestävää toimintaa.
Eräkärpänen pääsi puremaan jo pikkupoikana, kun kuljin isäni ja silloisen suomenajokoiramme Railan mukana metsällä, lähinnä paistelin makkaraa ja ihailin ajokoiran ääntä sekä tuulessa humisevia puita, jotka huojuen ja natisten vaikuttivat niin suurilta ja jopa pelottavilta. Jos tuolloin olisi pitänyt viettää edes kymmenminuuttinen ilman valvovan silmän läsnäoloa, olisin itkua tihrustanut lamaantuneena. Muistan elävästi sen ensimmäisen kerran, kun isä antoi haulikon käteen ja sanoi ”ajo tulee kohti, haluatko ampua jäniksen?” Silmät pyöreänä vastasin myöntävästi ja jännässä jäimme odottelemaan ristiturvan saapumista, tulihan se jäniskin sieltä, haulikko huokaisi ja kuusen latvuksesta lumet pölisi, jänis jatkoi matkaansa, isäni tuumasi ”ei se Ati mitään haittaa, nyt oli jäniksen vuoro ja hyvä niin”. Myöhemmällä iällä innostuin sitten ihan yksinkin kulkemaan metsässä, havainnoin monet kerrat metsän elämää ilman asetta ja sitä tappamisen himoa, mistä metsästyksenvastustajien puoli jaksaa naama punaisena huutaa. Jossain vaiheessa otin oman ensimmäisen metsästyskoiran, joka sattui olemaan suomenpystykorva, tällä rodulla tulee aina olemaan paikkansa minun sydämessä. Monia hienoja päiviä on metsässä vietetty kyseisen rodun kanssa, myös monia huonotuurisiakin päiviä. Silti jokainen päivä on hieno ja korvaamaton omalla tavallaan, saalistakin on tullut vaan se ei ole se itsetarkoitus.
Tämä ei ole harrastus, tämä on elämäntapa. On ryömitty kiivaalle pentukoiran haukulle märän jängän yli ja todettu haukussa olevan ampiaispesä, nuoren karjalankarhukoiran haukulta paljastui tuulessa natiseva autonromu keskeltä metsää, suomenpystykorvan ”tyhjästä haukusta” ponnisti suuri metso lentoon ja punaisen koiran haukun kohteena oleva hirvi on muuttunut karhuksi viime metreillä. Olen kävellyt verenmaku suussa ja oksennus kurkussa raskaan rinkan kanssa monet kilometrit ja silti nauttinut jokaikisestä askeleesta, puolijäisellä öisellä jängällä kulutettiin hyvän ystävän kanssa tunti ja kilometri, oksetti, veri maistui suussa ja paukkuva pakkanen piti miehet liikkeellä. Hetkeksi jos seisahtui, niin paita jäätyi koppuraksi, makkarat syötiin kylmänä ja ainoana tavoitteena erämaassa kilometrien päässä siintävä autiotupa. Tupa löytyi ja kamiina lämmitti, viimein miehiäkin nauratti.
Ensimmäinen metsässä yksin vietetty laavuyökin on tallentunut mielen sopukoihin, parikymppisenä pojan kossina piti päästä valoisan aikaan niin kauas metsäautotien päästä kuin vain suinkin pystyi. Vajaa viikon reissulle rinkassa oli painoa ihan riittävästi, sillä siellä oli varalta toinen goretex puku, kumisaappaat, viikon eväät ja kahden viikon edestä alusvaatteita, viikon muonat, vuoden patruunat ja monenlaista tilpehööriä joita ei sittemmin ole enään koskaan tullut kannettua mukana. Illalla voimien ehdyttyä alkoi kokematon pojankoltiainen vasta katselemaan sopivaa leiripaikkaa, hämärä painoi päälle ja silmissä näkyi tähtiä. Laavun teon ja rakotulen virityksen jälkeen oli yö jo pitkällä, muistelen että huonolla retkisahalla ja pikkukirveellä meni ihka ensimmäisen rakotulen tekoon reilut kolme tuntia. Tulet kun sain loimuamaan ja kömmin makuupussiin, niin yölliset erämaan äänet ja vilkas mielikuvitus tekivät tehtävänsä, eikä ensimmäisenä yönä nukuttu sekuntiakaan. Pystykorva tuhisi vieressä autuaan tietämättömänä metsän hirviöistä jotka vaanivat tulipiirin ulkopuolella  Niin tuostakin yöstä selvittiin ja moniaita hienoja mutta aina ei niin miellyttäviäkään öitä on tullut metsässä vietettyä. Korvaamattomia jokainen yö, tunti, minuutti ja sekunti joka on Suomen puhtaassa luonnossa vietetty. Tuolla erämaassa kun yksin itsensä ja ajatustensa kanssa painii, todella huomaa oman pienuutensa, oppii arvostamaan pieniä ja mitättömältä tuntuvia asioita. Metsämies ei ota mitään, vaan metsämiehelle annetaan. Kiitollisena jokaisesta menneestä ja tulevasta hetkestä painan jouluaaton yönä pääni tyynyyn ja uneksin loputtomista erämaista ja retkistä ilman nyky-yhteiskunnan hektistä urakkamentaliteettia ja kulutusvimmaa. Perintönä opetan omat lapseni kunnioittamaan luontoa ja sen kaunista mutta arvaamatonta luonnetta. Niin kauan Ati Hastin kengät kuluttaa erämaita ja talousmetsiä, kun askel eteenpäin vie, mukana on metsästyskoira, reppu jossa kahvipannu, evästä, kirves ja ensiapupakkaus. Joskus kamera ja joskus ase, siinä vaiheessa jos liike loppuu toivon että joku minut työntää pikitieltä sivuun hetkeksi jotta saan muistella näitä hienoja hetkiä, tuntea viimeisiä kertoja sen vapauden, haistaa metsän tuoksun ja rapsutella ruskeasilmäistä luotettavaa karvakorvaa vielä hetken, ennen kuin minut kärrätään vuodeosastolle hiipumaan pois.

[Pyrykoira]

Olipa mukavaa luettavaa näin aaton kunniaksi.

[Kytösavu]

Mukavaa luettavaa. Luonto on hieno osa ihmisen sydäntä.

[sumu]

Hieno kiteytys eränkäynnistä, toivottavasti myös aloitelevat eränkävijät uskaltautuvat mittaamaan selviytymistään vähän rankimmissa olosuhteissa sillä jos se paljon vaatiikin niin paljon se myös antaakin sellaista joka vuosien kuluttua pysyy kirkaana mielessä.Ne saaliit joiden eteen on joutunut panemaan kaiken taitonsa ja jaksamisensa muistaa mutta ne jotka on saanut tuurilla ilman vaivan näköä unohtuu.Hyvät joulut ja antoisia hetkiä erällä myös ensi vuonna

[sumu]

Ps:pätkä jouluiseen hiljentymiseen https://www.youtube.com/watch?v=SBMVU1WT0cE