SPJ hallitus 5.8 kolmivärisyydestä

[vmh]

Karhukoirapäivillä keväällä Hankasalmella käytiin keskustelua KKK kolmivärisyydestä, sen alkuperästä kantakoirissa. Käsittääkseni Karjalankarhukoirajaosto teki tuolloin yksimielisen päätöksen asian hyväksymisestä, eli kolmivärisyyden hyväksymisestä KKK:ssa. Perusteluille oli syynä monimuotoisuuden säilyminen geeniperimän laajuuden suhteen, mikä on yksi tärkeimpiä tavoitteita KKK:n jalostuksessa. KKK-jaosto on esittänyt ulkomuototoimikunnalle ruskean värin sallimisesta KKK:n rotumääritelmään. Ulkomuototoimikunta on antanut oman lausuntonsa, jossa se ei puolla ruskean värin hyväksymistä KKK:n rotumääritelmäesitykseen. SPJ:n hallitus 5.8.2012 Jyväskylässä kokouksessaan päätti puoltaa ulkomuototoimikunnan esitystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että KKK:n geeniperimän ja monimuotoisuuden tavoitteita kavennettiin. Kumpi SPJ:ssä on KKK:n kannalta asiantuntevampi taho käsittelemään KKK:n monimuotoisuutta ja tulevaisuutta Karjalankarhukoirajaosto vai ulkomuototoimikunta? KKK-jaostolle on kerätty asiantuntevaa aineistoa kolmivärisyyden suhteen ja merkityksestä KKK:n monimuotoisuudelle ja geeniperimän rikastuttajana. Ulkomuototoimikunnassa on yksi henkilö informoinut muita jäseniä ”asiantuntevuudellaan” ja todennut kolmiväristen KKK:n geeniperimän olevan niin pieni, ettei sillä ole merkitystä KKK:n geeniperimän laajennuksessa.
Kuitenkin tutkijat ovat jopa väitöskirjoissaan todenneet, että eläinkunnassa yksikin valtalajista poikkeava yksilö vie perimällään lajia jopa 7 sukupolvea eteenpäin. Jotkut tutkija puhuvat jopa 10–15 sukupolvea olevan tuollaisen yksilön hyöty jalostuksessa. KKK:ssa 50–60-luvulla oli kaksi poikkeavaa vaikuttajaa KKK:n haukkuvuuden parantaja ja molemmat kolmivärisiä.
Pahimmillaan tuo kielteinen kanta geeniperimän laajenemiselle johtaa siihen, että KKK jakaantuu kahtia, näyttelykoirat ja käyttökoirat, mikä taas ei ole KKK:n populaatiolle hyväksi.

Veli-Markku Hakola

[Jyry-Sisu]

Meillä tuo uros on karhunmusta ja on kyllä aikas ruskean sävyinen. Anteeksi Veli-Markku ehkä tyhmäkin kysymys, mutta tarkoittaako tuo kolmivärisyys tätä karhunmustaa vai jotain muuta?

[vmh]

”ehkä tyhmäkin kysymys,”

Hei Minna
Tyhmää kysymystä ei olekaan. Tuo kolmivärisyys tarkoittaa, että yleensä KKK:ssa hännän ulkokaaren, takasilmän ympärystä takaraajojen alaosa ja joskus poskipäissäkin on ruskehtavaa karvaa, eli sudenkarvaa tai riistanväriä. Väritykselle on useita nimityksiä. Tuollaista KKK kutsutaan kolmiväriseksi. Tällaisia kolmivärisiä KKK, jotka vaikuttivat rodun alkuvaiheessa geeniperimään, olivat mm. A Soraksen Prokko ja Heimo Rautavan Pete nimiset KKK. 50–60-luvulla karsittiin jalostuksessa voimakkaasti kolmivärisyyttä pois ja tuolloin jo saatiin geeniperimän kavennusta aikaan. Näin ”viisaasti” jo tuolloin toimittiin ulkonäön hyväksi käyttöominaisuuksien kustanuksella.

Veli-Markku Hakola

[vmh]

Uusin Pystykorva-lehti elokuu 4 2012 käsiteltiin KKK ulkomuotoa 2011 vuosikirjan perusteella. Artikkelissa käsiteltiin myös kolmivärisyyttä. ”SPJ:n ulkomuototoimikunta ei oikein lämpene ajatukselle, eikä myöskään ymmärrä mitä sillä saavutettaisiin.” Karhukoirapäivillä asiaa käsiteltiin yleisökeskustelussa ajanpuitteissa melko perusteellisen ytimekkäästi. Myös kolmivärisyyden historiallisesta alkuperästä ja geeniperimän monimuotoisuuden merkityksestä on toimitettu tietääkseni kirjallista ja kuvallista materiaalia. Joten asian ymmärtämisen ei pitäisi olla ongelma. Ongelma on siinä, ettei SPJ:n ulkomuototoimikunassa ole yhtäkään pitkänlinjan Karjalankarhukoiraharrastajaa, joka ymmärtäisi KKK historiaa, mistä on lähdetty liikkeelle ja miten ne KKK eri väriperimät edelleen vaikuttavat 2010 luvulla. Ihmisen aiheuttaman turhamaisuuden ansiosta meillä ei ole varaa kaventaa entisestään KKK geeniperimää.
Mitä tulee taas käyttökoirana KKK kolmivärisyyteen, niin on pentueita, joissa kolmiväriset ovat 100 % edellä sertin värisiä ”puhdasoppisia” pentuja.
KKK rotumääritelmässä tapahtunut turhamaisuus silmänlumeeksi on aiheuttanut sen, että moni riistageenin omaavan kolmivärinen KKK pentu on päätynyt kivijalkaan tai vesiämpäriin. Tuntematta historiaa ei rakenneta tulevaisuutta.

Veli-Markku Hakola

[RKo]

Karjalankarhukoiran ovat rodun veteraanit ja uranuurtajat aikoinaan määritelleet kaksiväriseksi, eivät varmastikaan kovin kevein perustein. Kolmivärisyyden puolesta ei ole esitetty päteviä kynologisia, jalostuksellisia eikä historiallisia perusteluja.
Rotumääritelmän näin radikaali muuttaminen värin osalta ei lisäisi lainkaan rodun
geneettistä monimuotoisuutta eikä toisi mitään lisää rodun metsästysominaisuuksiin.
Jos rodun jalostushistoriassa on tehtykin virheitä, ne eivät korjaannu ainakaan uusilla virheratkaisuilla.

Reino Korpela, ulkomuototoimikunta

[vmh]

Tervehdys Reino

KKK kaksivärisyyden ja kolmivärisyyden päätös rotumääritelmän alkuaikoina jäi vain yhden äänen päähän kaksivärisyyden hyväksi. Kaksivärisyys perustuu vain ihmisen silmän antamaan turhamaisuuteen. Kauneus on katsojan silmissä.
”Kolmivärisyyden puolesta ei ole esitetty päteviä kynologisia, jalostuksellisia eikä historiallisia perusteluja.”
Näitä perusteita karhukoirajaostolle on kerätty historiallisista lähteistä mm. kennelliiton julkaisuista 1900-luvun alkukymmeniltä (mm. Juhan Bruning, Kalle Airaksinen, Antti Tanttu), joita se on esittänyt SPJ:n hallitukselle.
”Rotumääritelmän näin radikaali muuttaminen värin osalta ei lisäisi lainkaan rodun
geneettistä monimuotoisuutta eikä toisi mitään lisää rodun metsästysominaisuuksiin.”
Tämäkin asia on selkeästi todistettu, että kolmiväristen geeniperimä valtaosin poikkeaa ns. muotilinjauksista ja metsästysominaisuus on käytännössä todettu ja todistettu positiiviseksi KKK:lle.
”Jos rodun jalostushistoriassa on tehtykin virheitä, ne eivät korjaannu ainakaan uusilla virheratkaisuilla.”
SPJ:n osalta fakta on se, ettei tällä hetkellä ulkomuototoimikunnassa ole yhtäkään pitkänlinjan Karjalankarhukoiraharrastajaa, saati sitten ko. rodun asiantuntijaa historiallisesti katsottuna. KKK:ssa historiallinen tosiasia on se, että sen geeniperimässä edelleen virtaa vähintään neljää eri väriperimää. Miksi ihminen sotii luonnonlakia vastaan, että siitä sitten rotukoirien pitää kärsiä mm. geeniperimän kaventumisella.

hyvää jahtisyksyä toivoo Veli-Markku Hakola

Karjalankarhukoiran monimuotoisuuden puolesta tuleville sukupolville

[Kojamo]

Markku tarkoittaa neljällä värillä varmaan musta-valkoinen-ruskea-harmaa värejä?

[vmh]

Ulkomuototuomari Risto Tuomainen teki näyttötyönsä "Koiran väreistä ja niiden periytymisestä". Julkaistu Pystykorvalehdessä 1 helmikuu 1977. (lyhennelmä SPJ-FSK:n koulutustoikunalle laaditusta kirjoituksesta). Näyttötyö alkaa lauseella "Minkä värisiä ovat pennut, joiden vanhempia ovat....?

Veli-Markku Hakola

[vmh]

Suomalaisista pystykorvatyypeistä
Otteita vanhoista Suomen Kennel-liiton julkaisuista
(julkaistu Pystykorva lokakuu 5 2010)

Lapissa, Kuusamossa, Kemijärvellä tehdyissä havainnoissa eläinlääkäri Johan Brüning kirjoittaa näkemyksiään suomalaisista pystykorvaisista metsästyskoirista. Kuusamon, Kemijärven ja Oulun karhunampujiin tutustuessaan 1898–1909 JB mainitsee neljä koiralajia karhua haukkuvista koirista.
Paras laji oli ruskea, vankkarakenteinen, erinomaisen vihainen ns. ”rusko-piski”. Kotoisin se oli varmaankin Vienan-karjalasta. Sen väri oli hyvin tumma, koko karva tasaisesti tumman ruskea. Pää hyvin leveä ja vankka, lavan korkeus noin 50 cm. Korkeus vaihteli paljonkin eri yksilöissä. Loistavia yksilöitä rusko-piskeistä oli Hautalan talossa, Kemijärvellä. Talossa oli kuusi tuollaista koiraa. Talonpojat olivat karhunpyytäjiä ja koirat moneen kertaan koeteltuja. JB mukaan nämä olivat parhaat karhukoirat. Tämä laji ei ilmeisesti tuohon aikaan ollut enää kovin yleinen. Koirat olivat poikkeuksetta vihaisia ja nopeita. Nämä koirat menivät karhunpesään ja tulivat rajussa tappelussa ulos yhtä aikaa karhun kanssa.
Toisen tyyppistä koiraa kutsuttiin ”mustaksi karhukoiraksi”, jolla tarkoitettiin ns. vilke-piskiä, kirjavan värinen, päävärinä musta. Suhteellisen isokokoinen, ja tätäkin lajia tavattiin Vienan-karjalassa karhujahdissa. Tämä laji oli varovaisempi eikä läheskään niin vihainen karhulle, kuin rusko-piski, mutta kykeni hidastamaan karhun pakenemista. Joistakin yksilöistä kehittyi taitaviakin karhunkäsittelijöitä. Erästä lajia lappalaiset käyttivät porokoirana. Joissakin vilke-piskin yksilöissä tavattiin selvästi pitkäkorvaisempia koiria, kuin yleensä. Kemijärvellä Lehtolan talossa tavattiin näitä yksilöitä. Vilke-piski oli yleinen karhukoira tuolloin Oulun läänin rajaseudulla Kuusamosta ylöspäin.
Villa-piski oli isokokoinen, jotkut yksilöt huomattavan suuria. Tämä laji oli niin monilajinen ja – värinen, ettei JB saanut koottua siitä yhtenäisempää kuvaa. Sitä käytettiin myös jonkin verran karhun pyyntiin. Karhumiehet sanoivat, että jos iso villa-piski pääsee karhulihan makuun, niin siitä kehittyi mainio karhukoira. Tuolloin vaikuttanut eläinlääkäri Reinilä väitti villa-piskin olevan kotoisin Venäjän tundroilta. JB epäili Reinilän väitettä. Joku norjalainen oli väittänyt sen kulkeutuneen Amerikasta Norjaan ja sieltä Suomen Lappiin ja etelämmäs. Varmuutta asialle ei tuolloin ollut. Kuusamossa 1902 JB oli nähnyt pari erinomaista suurta yksilöä.
Tavallisesta suomalaisesta pystykorvasta JB oli sangen mielenkiintoisia näkemyksiä nykypäivän Suomen Pystykorvan historiaa ajatellen, erityisesti värityksen suhteen. Mutta karhunhaukkujiksi oli vain harvoista pystykorvista. Toiset yksilöt pelkäsivät jo karhun hajuakin ja pesällä menijöiksi niistä ei ollut. JB muistiinpanot vuosilta 1898–1912, joita tehtiin osittain eläinlääkäri Reinilän kanssa, joka oli JB opiskelukaveri, kertovat suomalaisen pystykorvatyypin historiasta seuraavaa. ”Puhdas alkuperäinen suomalainen pystykorvatyyppi eli viimeksi ainoastaan kahdessa paikassa Suomessa, Simojoen latvoilla ja Kuolajärven pitäjässä. Se oli hallava, keskikokoinen hyvin ”hetjainen”, tottelevainen ja aivan hämmästyttävän etevä metsästyskoira. Olen noin vuoden 1900 alussa puhutellut silloisia metsämiehiä, maalaisia, ja he selittivät, että pystykorvan suku oli mennyt pilalle heidän nuoruudessaan. Hallavan värin asemasta alkoi yleiseksi tulla punertavampi väri, mikä oli ilmeisesti merkkinä huonontumisesta. Olen nähnyt erään näyttelyssä palkitun pystykorvan, jossa oli degeneroitumisen (rappeutumisen) merkit selvästi havaittavissa. Toisin sanoen, hyvin harvat enää 1900 luvun alussa tiesivät, minkälainen vanha pystykorvatyyppi alkuaan oli ollut.” Eläinlääkäri Reinilä oli tässä suhteessa JB kanssa samoilla linjoilla. JB näkemykset ovat, että 1860-luvulla tyypillisiä suomalaisia pystykorvayksilöitä oli enää jäljellä vain jossain syrjäseutujen kätköissä. JB mukaan alkuperäisen lajin olisi hävittänyt idästä päin tuotu punainen piski. Puhdas suomalainen pystykorva olisi JB mukaan alkanut hävitä vuosina 1810–50. JB ei ole tuolloin nähnyt Iin pitäjässä yhtään puhdasrotuista pystykorvaa, eikä liioin Oulun seutuvilla. Kuusamossa hän oli nähnyt niitä vuosina 1900–1903 joitakin yksilöitä, Kuolajärvellä enemmän. (Suomen Kennelklubin Aikakauskirja 1936, 41. vuosikerta)

Allekirjoittanut haastatteli 1990-luvun lopulla edesmennyttä Juho Perttolaa ko. asiasta (punaisesta pystykorvasta). Perttola oli joissakin kohdin epäileväinen JB näkemyksiin, viitaten miten hyvin JB todella tunsi suomalaista koirahistoriaa alueellisesti. Juho Perttolan historiallinen tuntemus suomalaisista pystykorvaisista koirista on edelleen laajinta ja perehtyneintä tuntemusta suomalaisessa koiratietämyksessä. Perttolan kulttuurihistoriallista työtä on arvostettu muussakin asiassa kuin koiramaailman tuntemuksessa, mm. karjalaisten lasten evakkomatkojen muistojen talteen kerääjänä.

Antti Tanttu käsitteli pohjoismaisten pystykorvien alkuperää ja kantamuotoja Suomen Kennel-liiton julkaisussa no: 5-6 1947. Pohjoismaisten koirien ja erityisesti suomalaisten pystykorvien alkuperä on suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudesta lähtöisin, mm. vogulit, otjakit, syrjäänit l. komit. Karjalaisten keskuudessa on ollut karjalaista pystykorvaa ainakin jo 1500-luvulta, jonka alkuperä tähän asti olleissa lähteissä on syrjäänien koira. Tuohon aikaan karjalaisten mustavalkoinen pystykorva asutuksen mukana levisi Suomenlahden saariin. Saaristojen hyljekoira oli todennäköisesti karhukoirasta kehittynyt, johon myöhemmin sekoittui paimenkoiria. ”Muistan melko hyvin lapsuuteni ja nuoruuteni aikojen Itä-Suomen maaseudun koirien yleisnäön. Ne olivat kookkaita pystykorvia. Valtaväri oli mustavalkoinen, joskin suden väriä oli joukossa. Vain Salmissa, Suojärvellä, Suistamolla, Soanlahdella, Korpiselässä ja Ilomantsin salopuolilla säilyivät nämä tämän vuosidadan (1900) ensimmäisen vuosikymmenen yli toiselle vuosikymmenelle asti kutakuinkin alkuperäisinä.” (Antti Tanttu) Aunuksenkarjalaisten kanssa käyty kanssakäyminen auttoi siinä, että alkuperäinen karjalainen karhukoira säilyi. Kun rajan vapaa kulku päättyi 1920-luvulla, vaikeutui myös koirien geeniperimän vaihtokin.
Lauri Hannikainen oli villihanhia metsästämässä Aunuksen Karjalassa 1910-luvulla metsäkavereinaan Home-Matti ja hänen poikansa Hermanni Suojärven Leppäniemestä. Kyseisen Kennel-liiton julkaisun sivulla on kuva Sholtin pirtiltä Arehkaisin veljekset koirineen. Korien piirteet ja väritys ovat samaa, miten me tunnemme Karjalan Karhukoiran tänä päivänä.
”Mutta vanhan Karjalan Karhukoiran ansiot eivät rajoitu ainoastaan karhunajoon, se oli myös erinomainen hirvi- ja peurakoira. Parhaat näkemäni karhukoirat olivat Äänisjärven luoteisrannikolla Unitsan kylässä eräällä metsästäjällä. Ne olivat kookkaita, äärimmäisen sisukkaita ja vieraalle ärhäköitä tappelupukareita. Väri musta, valkeita laikkuja etenkin jaloissa ja rinnassa, väriraja jyrkkä. Karhuun ne kävivät kiinni hampain vähäänkään epäröimättä.” Näin asiaa kuvasi Kalle Airaksinen vanhoissa Kennelliiton julkaisussa. Airaksisen mieltymys karhukoirasta värityypiltään oli päältä musta, silmien päällä ruskeat pilkut, alta sudenharmaa, väriraja ei jyrkkä. Pää on järeä, korvat pystyt, tavallisesti hieman levällään.
Antti Herrala teki rajun sukusiitosyhdistelmän kuuluisalla Jepellään ja tämän narttupennulla Tovilla. Yhdistelmän Töpöstä tuli isänsä kaltainen urospentu. Muista pennuista ei tullutkaan väritykseltään yhtä hyviä. Uros Poku oli suklaan ruskea, mutta kookas ja erittäin vahva. Hyvä suurriistakoira. Narttu Mötö oli taas likaisen kellertävän harmaa, mutta kookas. Mötön omat pennut olivat kuulemma emäänsä parempia väritykseltään. Juho Perttolan kirjassa, Karjalaisesta Karhukoirasta Karjalan Karhukoira, alkusivuilla on kuva Paanajärven paimenpoika kaatamansa karhun ja karjalaisen karhukoiran kanssa. Kuvan koira on ulkonäöllisesti sama, kuin tämänkin päivän Karjalan Karhukoira.

Näin jälkiviisaasti sanottuna Karjalan karhukoiran jalostus 1950-luvulla lähti liian nopeasti hakemaan pelkkää mustavalkoista väriä. Nopeasti haluttiin päästä kolmivärisyydestä eroon. Hukattiin riistaverisyyttä ja geeniperimä kapeni ulkonäön kustannuksella. Usvan kennelistä tuli johtava ja merkittävä tekijä karhukoiran eteenpäin viemisessä. Meidän päiviin asti on säilynyt vain yksi kennel, joka on ollut täysin vapaa Usvan koirista. Tämä sukulinja on jopa Kytästä vapaa linja, jota Usvan kennelissä käytettiin runsaasti kasvatuksen alkuaikoina. Käytännössä viimeistä viedään, mikä valitettavasti jalostuksen kannalta huomataan aivan liian myöhään. Näitä omituisten otusten kerholaisia, johon allekirjoittanutkin kuuluu, oli 10–15 sitten vain muutamia. Joku onnistui kasvattamaan hyvääkin tasoa, niin haukkupuolella, kuin periyttämisenkin puolella. Onneksi näitä herännäisiä on tullut joukkoon lisää geeniperimää pelastamaan. Toiset pyrkivät löytämään geeniperimää itärajan takaa. Venäläiseurooppalaisesta laikasta haaveilevien olisi syytä lukea mitä Juho Perttola kirjoitti Koiramme-lehdessä 4/1991 ko. koiran synnystä rotukoiraksi. Koiraa ei ole jalostettu suurriistakoiraksi, ja siinä on mukana Karjalan karhukoiralle liian vieraita lajeja. Jos haluamme etsiä karhukoiraamme alkuperäistä perimää, niin katseet täytyy kohdistaa Syrjäänien asuinalueelle. Miten puhtaana Syrjäänien l. Komien koira on säilynyt meidän päiviimme asti?

Veli-Markku Hakola

edellä mainittu historia vaikuttaa edelleen karjalankarhukoirassa värityksenkin suhteen. Taisteleeko nykyinen rotumääritelmä historian perimää vastaan?

[Sisukas]

On mielenkiintoista lukea historiaan perehtyneiden rotufanaatikkojen kirjoituksia. (Tässä tapauksessa fanaattisuuden miellän positiivisena).

Tuon nyt perusteluineen oman mielipiteeni tähän värikeskusteluun. Mielipide on ainakin vielä pysynyt täysin samana viime keväästä lähtien, jolloin tämä alkoi. Kiitos ”mielenkiintoisen” näyttelyarvostelun Päänäyttelyssä Imatralla. Mielipide voi vielä matkan varrella muuttua, joko viisastumisen myötä tai tilanteiden muuttumisen myötä.

Sen paremmin ottamatta kantaa vuosikymmenten takaisiin päätöksiin ja tiukkoihin äänestyspäätöksiin, karjalankarhukoiraa on jalostettu vuosikymmenet mustavalkoisen värisenä. Kautta aikojen näihin päiviin saakka on putkahdellut myös muun värisiä koiria ja niitä tulee putkahtelemaan myös jatkossa. Joissakin suvuissa monivärisyys on selvästi yleisempää kuin toisissa, mutta nykyisen ”hajauttamisen” aikakaudella uskon monivärisiä syntyvän vähän sieltä sun täältä jopa enenevässä määrin. Kaikkien koiriemme perimässähän monivärisyyttä JA sinisilmäisyyttä löytyy. Tiukalla jalostuksella ne saadaan melko nopeasti poistettua, jos halutaan, kuten historia on osoittanut. Minkä tahansa rodun taustalta löytyy kaiken väristä koiraa, kun polveutumista mennään riittävästi taaksepäin. Näiden hurjien karhunpurijoiden perimää löytyy koiristamme riippumatta niiden väristä, jos ne kantakoiriemme takana ovat vaikuttaneet.

Seuraava väite ammutaan perstuntumalta. Yhdeksän kymmenestä karhukoiraharrastajasta laittaa kolmen tärkeimmän ominaisuuden joukkoon karhukoiralla komean (mustavalkoisen!) värin. Siis kun haetaan eroa muihin suurriistakoirarotuihin. Omaakin rodun valintaa edesauttoi nimenomaan tuon värin kauneus verrattuina muihin rotuihin. Ohjaako uusia harrastajia rodunvalinnassa tuo noinkin epäoleellinen seikka, kun pyyntikoiraa valitaan? Olisiko meillä rekisteröintimäärät vieläkin pienemmät, jos karhukoirat ja laikat erotettaisiin vain ruumiinrakenteen perusteella? Monimuotoisuutta pitää yllä myös isot rekisteröintimäärät! Eikä tarvitse hirvikoiramiesten nyt viisastella käyttöominaisuuksien tasolla, sen minäkin uskon eniten vaikuttavan rotuvalinnassa metsästys/ koekoiraa valitessa.

Kuinka paljon oikeasti monimuotoisuutta säilytettäisiin monivärisiä koiria NÄYTTELYISSÄ hyväksymällä? Ainakaan jalostusryhmä ei jätä antamatta yhdistelmäsuositusta moniväriselle tai sinisilmäiselle yksilölle, jos muut ominaisuudet ovat kunnossa ja tietysti vielä mielellään reilusti ylikin. Eikä muuten jätä Kennelliittokaan tällaista pentuetta rekisteröimättä. Eli jos omistat terveen, käyttöominaisuuksiltaan hyvän ja vieläpä taustaltaan ”uhanalaisen” koirayksilön, käy käsky: JALOSTUKSEEN! Yhtään puhdasrotuista, edelliset ominaisuudet täyttävää yksilöä ei saa jättää käyttämättä jalostukseen. Kuitenkin, jos tarjolla on samankaltainen, mustavalkoinen ja ruskeasilmäinen, kulkee se listassa edellä.

Mitään yksittäistä ominaisuutta rodunjalostuksessa ei tule ylläpitää hinnalla millä hyvänsä. Mustavalkoisuus ja monimuotoisuus mukaan luettuna. Jälkimmäinen on varmasti tärkeämpi, mutta tarviiko sen eteen uhrata ensimmäistä, kun kerran monivärisilläkin voi painavista syistä sukua jatkaa?

Näyttelykoiriin ja käyttökoiriin jakautumisesta en missään nimessä olisi tässä vaiheessa huolissani. Karhukoira rotuna ei ole mikään sohvasankari- noutaja eikä toisaalta olvimainoksissa esiintynyt terrieri. Rotu on omistajiensa kaltainen: totisesti huumorintajuinen, peräkylien erakko, jossa on munaa muutaman ulkomaalaisen edestä!

Rotumääritelmä perusteluineen meillä on hyvä, mutta sen tulkitsemisesta näyttelytilanteissa minä olen jonkin verran huolissani. Tästä väriasiastakaan en missään nimessä halua liian tiukkaa tulkintaa. Pienet väripoikkeamat tulee katsoa ulkomuototuomareidenkin sormien läpi, kuten se rotumääritelmässäkin annetaan ymmärtää. Huolissani en ole meidän ulkomuototoimikunnan asiantuntemuksesta, mutta mitä on sen jälkeen? Helppo huutaa rodusta perillä olevien, että ulkomuototuomareiden taso on huonontunut. Vaikeampaa on esittää lääkettä kyseiseen vaivaan. Jokainen karhukoiran rotuna hyvin tunteva saa mennä peilin eteen ja kysyä itseltään, mitä asialle voisi tehdä. Mitäpä jos lähtisinkin itse kouluttautumaan ulkomuototuomariksi? Tällaisista on nyt huutava pula!

[hannutii]

edelliselle.

Nythän "värivikaisten" tilannetta parantaa sekin, että koenäyttöjä voi antaa haluamansa määrän ilman näyttelytulosta. Jalostukseen vaan, jos vika on pelkästään ulkomuodossa (ei rakenteessa) ja käyttöpuolella on kovasti annettavaa. En silti lähtisi minäkään muuttamaan rotumääritelmää värien suhteen. Kyllä tuo mustavalakia näyttää niin hyvälle kun se metässä touhuaa!

[Kojamo]

edelliselle.

Nythän "värivikaisten" tilannetta parantaa sekin, että koenäyttöjä voi antaa haluamansa määrän ilman näyttelytulosta. Jalostukseen vaan, jos vika on pelkästään ulkomuodossa (ei rakenteessa) ja käyttöpuolella on kovasti annettavaa. En silti lähtisi minäkään muuttamaan rotumääritelmää värien suhteen. Kyllä tuo mustavalakia näyttää niin hyvälle kun se metässä touhuaa!

Komppaan Hannua.
Vaikka jos koira on poikkeuksellisen kyvykäs ja pentueen muut koiratkin hyviä niin miksei sitä "siskoharmaajalkaa" tai "veliharmaa-anaalia" voisi käyttää jalostukseen. Mutta tässä herää aina kysmys miksi jos on muutakin materiaalia tarjolla, niin miksi. Harvoin olen Johanneksen kanssa lähes samaa mieltä näissä jalostus asioissa mutta tässä ollaan jo melko lähellä. Kyllä siinä t:n koirassa pitää olla jotain ennen kuin sitä kannattaa käyttää jalostukseen. Siinä pitää olla jotain parempaa kuin tavan piskissä.

Veli-Markulle ei kukhaan kiellä käyttämästä ja rekisteriinkin menee niin kuin Johannes totesi. Valioksi ei ehkä asiaa, eikä mestaruus karkeloihin.

[hirvimies1]

Ja täälläkin nuolenta jatkuu

[Jyry-Sisu]

Olisi kyllä mukavaa, että kaikkia suomalaisia ulkomuototuomareita ohjeistettaisiin kunnolla, että minkälainen väritys on karhukoirissa sallittua! Tässäpä juurikin seurasin vierestä, kuinka erästä karhukoiraa rankaistiin pahemman kerran (T) siitä hyvästä, että oli hyvin selkeästi karhunmusta (pää ja jalat mustia, muuten oli joukossa ruskeaa). Kyse ei siis ollut kolmivärisestä koirasta, vaan karhunmustasta väristä. Tämän koiran arvostelussa ei mainittu mitään muuta negatiivista kuin karvan ruskea sävy ja kesäturkki. Toinen koira selvisi vain vakavalla varoituksella, koska siinä oli karhunmustaa vain vähäisen (tuomari sanoi siitä koirasta, että musta väri saisi olla mustempi).
Tässä on kuva tuosta tapauksesta. Väritystä ei näe, mutta näkee ainakin rakennetta vähäsen.



Pisti niin vihaiseksi tuommoinen!

...eikä ollut ensimmäinen kerta.

[vmh]

Sisukkaan kanssa käytiin asiallinen ja hyvässä kennelhengessä käyty puhelinkeskustelu ennen Sisukkaan vastinetta tästä kolmivärisyydestä.
Jalostusryhmä näkökanta on siinä mielessä positiivinen, että ymmärretään ko. olevien KKK jalostusarvo terveysvaatimukset huomioiden. Näyttää kuitenkin siltä, muista kommenteista eri otsikkojen alla, että tämä kolmivärisyyden laillistaminen on ymmärretty väärin. Tarkoitushan on siinä, että komiväriset koirat voidaan näyttelyssä palkita H tai T:llä värisyyden laajuudetta johtuen, kunhan koira muu ruumiillinen rakenne on KKK kuuluvissa mitoissaan. Toimiva kolmivärien KKK, jonka sukutaustat poikkeavat ns. muotilinjauksista on KKK positiivinen geenipankki. Rotumääritelmä ja nykyinenkään jalostus eivät ole onnistuneet hävittämään KKK kolmivärisyyttä pois siitä yksinkertaisesta syystä, että KKK koiran geeniperimässä edelleen on vähintään neljää eri väriperimää. Musta on vain hallitseva väri, joka peittää alleen esim. ruskean, riistanvärin. Siksi KKK rotumääritelmä nähdään niin mustavalkoisena. Jos joku on valinnut KKK mustavalkoisen värin perusteella, niin väärillä perusteilla on koira valittu. Kuinka moni KKK harrastaja tietää, että Lapin Porokoirassa on jalostuksen alkuvaiheessa sekoittunut karhukoiraa? Mistä johtuvat ns. porokoiransilmät? Viitaten edellisessä kirjoituksessani Lauri Hannikaisen näkemyksiin KKK:sta ja Lasse Tuomisen kirjaan Poromiehen koira (SPJ 1993).
Minna toi kommentissaan huolensa ulkomuototuomareiden käsityksestä KKK mustan värityksen asteesta. KKK esiintyy ns. kiiltomustaa, mattamustaa, karhunmustaa/ruskeaa, säkäkarvasta kuultava karhunruskea. Tämä väriongelma johtuu siitä, että ns. seurakoiratuomarit ovat myös alkaneet arvotella metsästyspystykorvia ja heidän rotutuntemuksensa mm. KKK suhteen on pelkkää teoriaa. Myös KKK tummat silmät ovat virheellinen käsitys. Antti Tantun ensimmäinen rotumääritelmä käsittää ruskeat tai vaaleanruskeat silmät. Herasilmäisyys, postiautonväriset keltaiset silmät ovat vierasta väriä. Ilmajoen Riistavallilla 90-luvun lopussa pidetyssä ulkomuototuomarien koulutustilaisuudessa kokenut pitkänlinjan ulkomuototuomari Nummijärvi kertoi allekirjoittaneelle, että tummasilmäisiä KKK on vain 10 % kannasta. Teerenpilkut KKK koiran jaloissa on ihmisen silmän keksimä virhe.
Jokaisen KKK harrastajan ja ulkomuototuomarin pitäisi hankkia Juho Perttolan Karjalaisesta Karhukoirasta Karjalankarhukoira oppikirjaksi mistä on lähdetty ja mihin on tultu.

jahtisyksyä Karjalankarhukoiran kanssa
Veli-Markku Hakola